Pages

Tuesday, 17 January 2017

Susan Cain: Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking, 2012.
Suomeksi: Hiljaiset - introverttien manifesti. Avain, 2012. Suom. Lea Peuranpuro.


Hämäläisenä olen aina hieman jäljessä valtavirrasta. New York Times’in bestselleriin (2012) Quiet tutustuin vasta tänä jouluna, kun viekas tytär lähetti sen joululahjaksi  sanoen: Äiti, tämä todella sopii sinulle!

Olen aina puolustanut introvertteja, tietämättä, että siitä on tällä välin noussut pieni muotisuntaus: Olen introvertti, enkä häpeä sitä –tyyliin. Susan Cain käsittelee introverttisyyttä sekä tieteellisesti että kulttuurisesti. Onhan amerikkalainen introvertti jotain ihan muuta kuin suomalainen sellainen. Cain antaakin suomalaisille oman erikoismainintansa heti alkuun: Suomi on kuuluisa introverttien maa. Suomalainen vitsi: Mistä voi tietää, että suomalainen pitää sinusta?  — Hän katselee sinun kengänkärkiäsi omiensa sijaan.

Takakannen väittämän mukaan kolmannes tuntemistamme ihmisistä on introverttejä. He mieluummin kuuntelevat kuin puhuvat, ovat luovia ja kekseliäitä mutta kaihtavat itsensä mainostamista, mieluummin työskentelevät yksin kuin tiimissä. Monet ihmiskunnan suurista saavutuksista ja keksinnöistä kuuluvat nimenomaan introverteille.

Muistan, kun viimeinkin takaisin työelämään päästyäni osallistuin tohkeissani persoonallisuustestiin, jossa kartoitettiin soveltuvuuksia eri aloille. Olin suorastaan loukkaantunut, kun arvioksi tuli introvertti, yksin puurtaja, ei sovellu tiimityöskentelyyn. Minustahan piti tulla asiakaspalvelija, esiintyjä, sosiaalitantta, ryhmävalmentaja, ties mitä extroverttiä ja sähäkkää. Pidin testin tekijää epäpätevänä, kysymyksiä yksipuolisina. Olin valmis muuttumaan. Testi oli väärässä.

Tosiasia on kuitenkin, että en ole koskaan pitänyt ryhmätyöstä  - tai vielä pahempaa – ryhmän edessä esiintymisestä. En pidä ihmisjoukoista, melusta, hälinästä, huomion hajoittamisesta, jatkuvasta puhumisesta. Koulussa pidin kyllä ryhmätöistä, joissa sai vapaasti jutella, mutta jos piti saada jotain näkyvää aikaan, kärsin koska tiesin että yksinäni olisin yltänyt paljon parempaan. Ei niin että olisin ollut sanottavasti muita älykkäämpi, mutta en pystynyt keskittymään ryhmässä enkä saamaan suutani auki, kun tuli palautteen aika. 

Ne muutamat kerrat, kun yritin työelämässä jotain opetusluonteista, veivät kaikki mehut ja stressasivat ennen ja jälkeen työpäivän. Julkinen esiintyminen saa minut voimaan pahoin, aiheuttaa pyörryttävän ja epätodellisen olon, mikä pahenee niin että olen valmis kaatumaan tai oikeasti pyörtymään, eikä puheeni enää kuulosta luonnolliselta. Syke on sellaisissa lukemissa ettei mikään hyperventilointi enää auta, vaan yksinkertaisesti en enää saa henkeä. Tämän esiintymisfobian olen jo vuosikausia sitten tunnustanut ja myös avoimesti siitä kertonut, koska se ainakin auttaa estämään pahimmat reaktiot, kun pitää esitellä itsensä vieraassa ryhmässä tai lukea ääneen. Haluan aina esitellä itseni ensimmäiseksi, koska en kestä odotusta. Olen myös oppinut peittämään fyysiset oireet.

Elämän pakkotilanteista olen selvinnyt rauhoittavilla Bach's Rescue Remedy-tipoilla: työhaastattelusta, ajokokeesta, lakituvassa todistamisesta — ja vihkivalasta. Vaikka jälkimmäinen oli elämäni huippuhetkiä, pelkäsin, että fobiani pilaa senkin.

Toisin kuitenkin kävi, aviosiippani oli printannut sanottavani lapulle, jota en lopuksi tarvinnutkaan. Palkinnoksi sain pitkän suudelman, ja onnenruusut poskillani johtuivat ainakin puoliksi siitä, että en kuollutkaan kesken seremonian! Vihille menostakin jää henkiin.

Susan Cain antaa avuliaasti 20 kysymyksen testin, jolla voi varmistaa, josko sittenkin olisi introvertti. Mitä enemmän kyllä-vastauksia, sitä enemmän introverttisyyttä. Jotkut määreet olivat mielestäni itsestäänselvyyksiä:

Nautin yksinäisyydestä. Ilmaisen itseäni mieluiten kirjallisesti. En pidä small talkista, mutta nautin syvällisistä keskusteluista asioista, jotka ovat minulle merkityksellisiä. Ajattelen, ennen kuin puhun. Pidän työstä, johon voi sukeltautua, ilman keskeytyksiä. Parhaat saavutukseni syntyvät yksinäisyydessä. (suomennos omani)

Öhm, eivätkö kaikki ihmiset...? Ilmeisesti eivät. Itse asiassa tuo kuvaus ei sopisi moneenkaan irlantilaiseen. He kärsivät yksinäisyydestä, puhua pälpättävät taukoamatta, hyppäävät aiheesta toiseen sen kummemmin syventymättä, ja keskeytys on heille taas uusi mahdollisuus veistää vitsiä, nauraa tai naljailla. Hiljaisuus, mietteliäisyys ja syvällisyys ovat heille antisosiaalista käyttäytymistä, josta jo lapsena opetetaan pois. Ei saa tuijottaa! Älä seiso tuppisuuna! Veikö kissa kielesi? Oletko ujo? Sano kiitos ja näkemiin! Mistä noin synkkä naama? Ajattelet liikaa! Tulipa ankea hiljaisuus! Mikä vikana? Onko kaikki ok? Lakkaa nyt mököttämästä. CHEER UP!


Vaikka Susan Cain itse on aika päiviä mielestäni menettänyt introvertti-mitalinsa, koskapa esiintyy TED-talkissa, luennoi ja vetää seminaareja, on hän kovin idealistinen introverttien lahjakkuuksien ja nerouden suhteen. Eihän kaikki umpimielisyys ole miettivää älyllisyyttä. Vaitonaisuudella voi myös terrorisoida parisuhdetta ja perhettä, mykkäkoulu on osa henkistä väkivaltaa. Monet psykopaatit voi tunnistaa eristäytymishalusta ja kyvyttömyydestä sietää kanssakäymistä ihmisten kanssa. Kirjassaan Cain hakeutuu extroverttiyden äärilaidalle, kuten Harvardin Business Schoolin kurssit ja ultra-evankelistien käännytysleirit. Nämä maailmat ovat enemmänkin aivopesulaboratorioita, joissa jyrkkää ideologiaa myydään hypnoottisella samankaltaistamisella. Ehkä niitä Amerikassa pidetään jonkinlaisessa arvossa? Trumpin vaalikampanja tulee eittämättä mieleen. Paljon huutoa, peukuttamista ja sloganeita, vähemmän ajattelua. Vaikea yhdistää tällaista extraverttiyttä mihinkään positiiviseen.

Unelmakotini, sopivasti: majakasta tuunattu asunto.

Totta on, että luovuus kumpuaa yksinäisyydestä. Ihmisen perusluonne ei elämän aikana varmasti paljonkaan muutu. Olin jo pienestä pitäen tyytyväinen yksin: elin oman pääni sisällä ja leikin mielikuvitusolentojen kanssa. Vanhemmiten heistä tuli kirjallisen tuotantoni hahmoja. Iloitsin, jos kykenin jakamaan maailmani ja kiinnostukseni kohteen jonkun toisen, elävän ja hengittävän ihmisen kanssa. Epäilen, että jos Internetti olisi keksitty minun nuoruudessani, en ehkä koskaan olisi lähtenyt maailmalle, tutustunut toiseen sukupuoleen, tai ylipäänsä liikkunut missään. En saanut neitsytkammiossani solmituksi kontakteja ulkomaailmaan, oli lähdettävä kaapista ulos. Kirjallisesti verkostoituminen on niin helppoa nykyään, en yhtään ihmettele nettiryhmien, sosiaalisen median ja pelien suosiota, varsinkin kun visuaalisuus on yhdistetty kirjoittamiseen. 


Ajatella, jos kirjaimellisesti kaikki maailman nörttipojat, lukutoukat, idealistit, runoilijat ja filosofiset kitarannäppäilijät olisivat olleet vain ruudun toisella puolen, klikkauksen päässä! Huh!

Kuvaavaa, että nytkin mieluummin naputtelen blogia rakkaassa omassa huoneessani kuin lähden kylille yhtään mihinkään tilaisuuteen tai kissanristiäisiin. Päivätyöni satojen ihmisten keskuudessa uuvuttaa minua, vaikka en joudukaan puhumaan tai esiintymään: pelkkä ’ruumiiden’ paljous väsyttää, samoin meteli, mikä ihmisistä lähtee.

Susan Cain suositteleekin Introverttien Manifestissa, että olemalla omalle temperamentilleen uskollinen löytyy avain sille, että löytää rakastamaansa työtä. Tiedän jo, mitä se olisi, puuttuu vain rohkeutta hypätä sen varaan. 

Odotan introverttien luvattuun maahan pääsemistä kuin kuuta nousevaa.

Eräs lähisukulaisistani kiteytti sanomani jo vuosia sitten.

Maailman introvertit, yhdistykää, meillä ei ole muuta menetettävää kuin estomme!