Pages

Thursday, 7 September 2017

Mammonan pauloissa

Elokuun blogi jäi väliin sattuneesta syystä. Ensin oli koko kesä aikaa ja sitten tulikin paluumuuton kanssa tupenrapinat. Nyt istutaan telttatuoleilla ja laatikkopino huojuu yhdessä huoneessa ja kasvaa toisessa. Sinnittelen ainokaisen paistinpannun ja muovilautasten kanssa, kun muut on pakattu. Mammonan määrä on ahdistavaa! Miksi kaikkea pitää olla kaksin, kolmin, neljin kappalein, kun yksikin riittäisi?

Yritin ensin myydä huonekaluja paikallisissa osto- ja myyntiryhmissä. Ajanhukkaa! Unohdin, että lupaus soitan huomenna tai tulen katsomaan tänä iltana ei merkitse mitään Irlannissa. Siinähän istut ja odotat, jos henkilö sittenkin tarkoittaisi mitä sanoi. 

Sitten liityin ilmaiseen kierrättäjäryhmään. Se oli enemmän makuuni. Yksi nuori perheenisä sanoi juuri päässeensä eroon tavaroistaan vastaavassa ryhmässä Bostonissa, saisiko hän varustetuksi uuden kotinsa Dublinissa freecycle-jengin kautta Irlannissa? Ryhmässä oli eri osastot antajille ja ottajille, ja tavara kiersi. Iloinen nuoripari tuli pakulla noutamaan kaikkea, mitä meillä keski-ikäisillä on enemmän kuin tarpeeksi: laseja, mattoja, kukkaruukkuja, työkaluja, kehyksiä, koreja, hyllyjä, puutarhakalusteita, lamppuja...! Olisipa vastaavia ryhmiä ollut minun nuoruudessani! 

Iloista antajaa Jumala rakastaa, vitsailimme nuorina likkoina, mutta tällä kertaa se oli totta. Harvoin olen ollut niin tyytyväinen, kun löysin vielä kaksimetrisen koivuntaimen ulkoruukussa ja sekin mahtui pakun perälle. Kättelin koivua hyvästiksi, olihan se emäpuun siemenistä kasvanut. Nuoripari lähetti valokuvan kiitokseksi, kukkani komistavat nyt upeaa kattoterassia.

Muuten viime viikot ovat kuluneet ankarassa stressissä. Näin jo painajaisia, että seison bussipysäkillä Suomessa, enkä muista osoitettani, ja bussi toisensa jälkeen huristaa ohi, kun en tiedä, missä asun. Toisessa unessa eksyin lähiomaisesta lontoolaisella kävelykadulla ilman kännykkää, enkä osannut käyttää älypuhelinta, jota joltain lainasin. Puhelin luisui vähän väliä käsistäni ja viesti katkesi. Heräsin omaan huutooni.

Muuttokuorman tilaaminen oli pahinta. Muuttopäivää ei saatu asunnon ostajan kanssa lukkoon kuin viime tingassa, ja se viime tinka vasta pahin päivämäärä onkin. Paikallinen firma tarjosi muuttoa hintaan 11 000 euroa, siis noin 16 kuution valmiiksi pakatuista laatikoista! Onneksi löysin suomalaisen firman, joka lupasi noutaa ja viedä alle puoleen tuosta. Huojennun vasta kun muuttoauto kurvaa pois pihasta!

Copper Coast, Waterfordin maakunta.


Wicklowin laaksoja.

Se oikea Hollywood! Wicklowin maakunnassa.


Mukavia päiviäkin kesässä on ollut, hyvästejä lempipaikoilleni ja maisemille. Irlannin maaseutu on valloittavan kaunis. Ei villiä korpea kuten Suomi, mutta kaunis silti.


Myös vietin läksiäisiä työpaikalla, sukulaisten ja harvoin tapaamieni tuttujen kanssa. Ihmetyttää silti suuresti, miten kaikkien on ehdottomasti tultava käymään Suomessa, kun samat tyypit eivät jaksa tulla tapaamaan samassa kaupungissa asuessani. Vai onko sekin taas vain irlantilaista höpinää. 

Kun valitin irlantilaisten petollisuudesta, miten aina kaikkea luvataan auliisti ja vannotaan aurinkoisesti, tuumasi eräs tuttu, että eihän kukaan halua, että toinen heti pettyy! Letting you down gently, on ajatusjuoksun nimi. Revipä siitä!
Mutta jos en tätä ole oppinut liki 40 vuodessa, en ikinä opikaan.


Seuraava blogi kirjoitetaan suomalaisessa kolmiossa kuusenlatvojen tasalla, kotijärven siintäessä lähellä. Odotan ruskaa, sieniä, raikasta syysilmaa, kunnon kahvia, gluteenittomia korvapuusteja, tofujäätelöä, ihania keltaisia perunoita, sorisevaa ja karheata äidinkieltäni, matalia ja hiljaisia sointuja. Sitä mikä inspiroi selkäytimestä!

Myös haluan nukkua sikeästi ja ilman painajaisia ainakin kuukauden yhteen menoon.



Hyvästi Irlanti!  
Victor's Way, Roundwood, Wicklowin maakunta.

Tuesday, 25 July 2017

Kirjoja ja kaaosta

Vink, vink: lopussa irlantilaisen kirjallisuuden suosituksia, kunhan saan päällimmäiset tunnemyrskyt alta pois.

Paluumuutto on sitten totta. Asunnolle on löytynyt ostaja, ja kahden aikuisen elämän purku on edessä. Purku on iskevä sana, sillä nyt todella puretaan, setvitään, lajitellaan, kasataan ja heitetään pois menneisyyttä. Jokaisella muuttaneella on muistissa tämä helvetti. Miten tavaraa saattaa olla näin paljon? Miten se piileskeleekään hyllyillä, seinillä, komeroissa, vintillä kuin nukkuva lepakkoparvi ja aiheettomasti ja rivosti häirityksi tultuaan alkaa liihotella huoneesta toiseen, päättömästi ja sätkien. Kirjarivit, joita ei edes huomannut, valtaavat kuutioittain tilaa pöydillä, lattialla, ja vihdoin muuttolaatikoissakin. Siinä on jotain, josta Einstein ei meitä varoittanut. Hauskat koriste-esineet ja viattomat jääkaappimagneetit, matkamuistot ja lahjaksi saadut taulut...mitä niille tekee? 

Huomasin myös, että irlantilaisen vintin lattia-ala on sama kuin asuinkerroksenkin, ja jos se on tupaten täynnä mammonaa, lajitteluakin on tuplaten. Irlannissa vinttipuuhille
Kattoluukku vinttiin, jonka joskus maalasin.
Stairway to heaven?
antaa oman säväyksensä ainoa sisäänkäynti kattoluukun kautta eli
koottavat tikkaat. Ei heikkohermoisille.

Logistiikan ammattilaisen sisarena tein lajittelupäätöksen: ensin pakataan pois näkyviltä EHDOTTOMASTI mukaan tuleva, tunnearvoltaan suurin kama. Sitten voidaan neuvotella. Taidetta olemme sekä itse tehneet että ostaneet. Tunnearvotaidetta tuli kolme isoa arkkua - arkutkin piti ensin ostaa. Seiniin jäi törröttämään tusinoittain hiellä ruuvattuja koukkuja (kirotut betoniseinät!). Kuplamuovi, jota olin viisaana säästellyt, kului päivässä. Elämä on aika surullista, kun täytyy googlata halvinta 60 metrin kuplamuovirullaa netistä ja istua odottamassa sitä. Kesällä.

Annetaan hyvään kotiin.

Tässä surullinen, riisuttu kirjahylly. enää valokuva-albumit ja kierrätyskirjat odottamassa. 

Mutta kirjat! Rakkaani, kyyhkyläiseni! Miten voin luopua niistä? Matkalaukussa Suomesta raahatut, tai kirppareilta löytyneet aarteet, kirjakaupassa jo puoliksi luetut ja sitten ostetut helmet, tai lahjaksi saadut yllätykset. On tehtävä pesäero kuin kylmenneessä avioliitossa: ei se tästä enää parane, ala mennä. Kyllä se silti aina kirpaisee. Kierrätyskeskukseen jätin yli kolmekymmentä vuotta maailmalla kantaneeni Filosofian alkeet, ja ehdin juuri nähdä, kun joku kyllästyneesti poimi sen hyllyltä, selasi ja laittoi takaisin. Suomalaisille kirjoille löysin onneksi suomalaisen lukijan! Nehän menevät suoraan roskiin täällä muuten. 


Tänään pakkasin suurimman osan kirjoistani, enää säästin tätä blogia varten irlantilaisen osastoni, koska joku kyseli suosituksia lukemiseen. Minulta on turha kysellä Maeve Binchistä, Cecilia Ahernistä tai Marian Keyesistä. Chick lit ei vaan säväytä minua, ja vaikka Maeve on sujuva kirjoittaja, jää minuun aina jokin nälkä hänen kirjojaan luettuani, kaikissa on niin onnellinen loppu. En tule häirityksi.

Tässä siis täysin omavaltaisesti valittu pieni lukemistoni, pääasiassa eläviä kirjailijoita, koska ne vanhat ja kuolleet ovat varmaan tuttuja monellekin.

Runous (tietääkseni vain Heaneyta suomennettu)

Seamus Heaney: Death of a Naturalist (blogissani ruodintaa Heaneysta tässä)
Eavan Boland: The Lost Land (ja kaikki muutkin hänen teoksensa)
Moya Cannon: Hands
Rita Ann Higgins: An Awful Racket
Paula Meehan, Mary O'Malley, Eavan Boland: Three Irish Poets, an Anthology
























Romaanit (monet näistä löytyvät suomennettunakin):

Edna O'Brien: In the Forest, A Pagan Place, The Country Girls (ja kaikki muukin hänen tuotantonsa)
Colm Toibin: Brooklyn, Nora Webster (blogiarvioni tässä)
Hugo Hamilton: The Speckled People, Every Single Minute (blogiarvioni tässä)
Anne Enright: The Green Road, The Gathering
John Banville: The Sea
Nuala O'Faolain: Are you Somebody?, Best love Rosie, A Radiant Life, My Dream of You, Almost there (blogiarvioni tässä)
Frank McCourt: Angela's Ashes,'Tis 
Roddy Doyle: The Woman Who walked into Doors

Tietokirjallisuus, journalismi:

Fintan O'Toole: Ship of fools, Enough is enough (blogiarvioni tässä






Novellit (kokoelmia):

The Granta Book of the Irish Short story, Modern Irish short Stories

Irlannin kirjallisuuden mestarit olivat pitkään miespuolisia. Työpaikallani yläasteen koulussa roikkuu juliste nimeltä Irish Literary Giants, jossa on pelkästään miehiä. Listani jälkimmäisessä novellikokoelmassa (vuodelta -83!) on 26 novellia, joista vain 3 on naiskirjailijan. Naisia ei näkynyt Irlannin runoudessakaan; naisen paikka oli olla hiljaa. Irlannissa vaikeneminen ja salaisuudet kertovat usein enemmän kuin itse rivit. Esimerkiksi Edna O'Brien jätti Irlannin, ja hänen kolme ensimmäistä romaaniaan laitettiin pannaan ja julkaisukieltoon 1960-luvulla liian julkeista aiheista. Eavan Boland on usein kertonut, miten pelkästään naisen arkimaailman aiheet, kuten pyykki tai keittiöpuuhat eivät kelvanneet runouteen, vaikka miehinen halonhakkuu tai kyntöpuuhat kävivät mainiosti metaforina ylväämmille aiheille.

Nykyään naiskirjailijoita ja -runoilijoita on pilvin pimein, ja nykynuoren voi olla vaikea edes uskoa, että jonkinlaista sensuuria tai syrjintää joskus oli.

Toinen iki-irlantilainen erikoisuus on kliseet, joita vilisee miltei jokaisessa romaanissa ja traditionaalisessa näytelmässä (Frank McCourt hyvänä esimerkkinä). On dominoiva klaanin marttyyriäiti, väkivaltainen isä, viinaanmenevä ja/tai hurskasteleva pappi, iloluontoinen ja huonomaineinen nuori nainen, melankolinen talon vanhapiika/poika, korkeaotsainen älykkö (usein kirjailijan huonosti verhottu minäkuva), ainakin yksi pervo, ja tarinan taustavoimina juoruileva, juopotteleva ja temperamenttinen kyläyhteisö. Tilan/talonomistus tai sen periminen näyttelee suurta osaa kuten naimakaupat tämän edesauttamiseksi. Suvun ja perheen siteet kitisevät ja natisevat, vaan eivät katkea. Hämmästyttävästi nämä kliseet edelleen pulpahtelevat ainakin oman ikäpolveni irkkukirjailijoiden tuotannossa. 

Vielä pakko mainita huumori: Roddy Doyle taitaa olla kuuluisimpia tässä lajissa. Häneltä mainitsemani teos kertoo kuitenkin kotiväkivallasta, ja luin kirjan seisaaltani kirjakaupassa, sen verran koukuttava se oli. Totta joka sana. Muuten olen hieman tympääntynyt Doylen ylilyövään tyyliin. Tällä hetkellä luen Paul Howardin eli Ross O'Carroll-Kellyn kolumneja Irish Timesin sunnuntainumerossa, ja jos puhekieltä ymmärtää, tarinat ovat iskeviä kuvia Irlannin luokkajakoisesta yhteiskunnasta. Howardin alter ego Ross seikkailee useassakin humoristisessa romaanissa. 

Irlantiin ovat myös suomalaiset kirjailijat sijoittaneet romaanejaan, esimerkiksi Hanna Tuuri ja Riitta Jalonen. Jälkimmäisen Todistaja Brigitin talossa (1998) luin juuri uudestaan, ja oli hauska kulkea tutuissa paikannimissä, vaikka aihe oli juuri kliseinen papin ja lesken salainen rakkaus. En tiedä miltä kirja maistuu Irlantia tuntemattoman mielessä, mutta minä luin sen mielelläni. Vain yksi kohta tuntui äärimmäisen epäuskottavalta: leskirouva ja nuori suomalaistyttö menivät rannalle papin kanssa, ja naiset menivät nakuna uimaan. SE ei ole mahdollista, vaikka pappi kuinka pysyttelisi kalliokielekkeen takana näkymättömissä! Irlantilaiset naiset ovat erittäin häveliäitä vartaloistaan. Kun kaikki käyvät pesulla kylpyhuoneessa eri aikaan, ei alastomuutta näe edes perheen sisällä tai naistensaunoissa, kuten suomalaisessa kulttuurissa.

Ja tästä aasinsillasta kulttuurikorppikotka vaappuukin jo seuraavaan: muutaman kuukauden sisällä pääsen suomalaiseen saunaan! ALASTI! 

Muita ihanuuksia, joita odotan: pyöräilyä, marjojen poimimista suoraan kädestä suuhun, sienestystä, ruskaa, suomalaista ruokaa, oman äidinkieleni lukemista ja kuulemista, kirjastossa vaeltelua, uuden kodin sisustamista suomalaisittain, ihmisten tapaamista, kahvipöytään kutsumista, ensi lunta, metsiä, kotikaupungin koluamista...

Vielä yksi kuukausi jäljellä Irlannissa: kullanpunainen, kostea, kypsä elokuu viljapeltoineen, oranssine tienvierikukkineen, kuutamoineen. Ikävöin tätä kaikkea jo etukäteen. Suomalaisen perusolotila on kaiho!

















Monday, 26 June 2017

10 + 1 kysymystä ulkosuomalaiselle

Boonusblogi kesäkuulle, kun kerran sain Liebster-blogihaasteen Vihreän saaren emännältä, kiitos kunniasta! Vihreän saaren emäntä on vastikään Irlantiin saapunut, ja katselee nykyistä asuinmaatani uteliaisin, erilaisin silmin kuin minä.

Olen useasti harkinnut näitä kyselyitä, mutta joutunut toteamaan, että esim. kerro, mitä ihanaa on uudella asuinpaikkakunnallasi ulkomailla jäisi todella laihaksi. Totta puhuen, tuskin jaksan odottaa, että pääsen tältä paikkakunnalta pois! Näitä ei usein tuuletella ulkosuomalaisten parissa, koska negatiivisuus nyt ei vaan ole in. Ja kun kerran tänne on lähtenyt ja tänne elämänsä rakentanut, on sen oltava mahtavaa! Suomi on niin söpö kesälomalla, mutta auts! sitä räntää ja tuppisuita ihmisiä en kyllä kestäisi pitkään...

Minä olen ottamassa ensimmäisiä todellisia askeleita paluumuuttoon Suomeen. Olen potenut koti-ikävää kohta neljäkymmentä vuotta, ja kokeiltuani Suomessa asumista viime vuoden, totesin että siellä minun on hyvä, en kaipaa pois. Kesälomien kiimainen heti-kaikki-viilit-ja-ruisleivät-marjat-ja-lonkerot-fiilis hälveni ja oikeasti rauhoituin, tyynnyin. Hitaus sopii minulle, hiljaisuus tuntuu hyvältä. En ole muuttunut miksikään elämäni aikana, edelleen pidän metsistä, kirjoista ja uimisesta, eivätkä shoppailu ja karnevaalit sykähdytä. Löydän yhteyden suomalaisiin, äidinkieleeni ja oman maani historiaan tavalla, jota en koskaan löydä muualla. Tunnen eläväni Suomessa!

Joten nyt annetaan tulla, täysillä:

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi:

Irlannin mahtava luonto. Sinisen ja vihreän sävyjä on lukemattomia. Meri on aina erilainen, tuuli on ainainen seuralainen. Kevät tulee varhain ja räiskyy värejä, kesä jatkuu pitkään. Kaikki kasvaa kohisten.
Jos ihmisistä pitäisi sanoa paras ominaisuus, se olisi eittämättä huumorintaju. Kyllä täällä nauraa saa!



2. Entä ikävintä?

Ikävintä on Irlannin hallitus ja politiikka, joka ei näytä muuttuvan mihinkään. Epärehellisyys ja omien taskujen täyttäminen on niin yleistä, että vain isommat skandaalit näkevät päivänvalon. Julkisia varoja tuhlataan konsultteihin ja raportteihin, ja samaan aikaan terveydenhoito jättää ihmiset kärsimään potilasjonoissa ja kokonaiset perheet ovat nyt asunnottomia. Skandaaleihin turtuu, mutta paikallaan jauhava konservatismi masentaa pitemmän päälle. Irlanti on erittäin konservatiivinen maa. Ihmiset tyytyvät hyväntekeväisyyteen sen sijaan että vaatisivat oikeudenmukaisuutta. Luokkaerot ovat ja pysyvät, kukin elää omassa kuplassaan. Mikään ei muutu.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Tuo ilmaiseksi rajoittaa vastauksen yhteen ainoaan, johon minulla ei varmaan koskaan ole varaa: katsomaan kahta tytärtäni Australiaan. Lähiomaisen tytär taitaa jäädä sinne, omani seilaa Uuden Seelannin, Balin ja nyt Australian väliä, on perinyt äitinsä kutiavat jalat kuten englanniksi sanotaan. Olisi hienoa päästä näkemään heidän elämäänsä siellä.  

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?


Venezia, mi amore...aina vaan Venetsiaan lähtisin. Tai kenties muualle Italiaan, Francesco Da Moston jalanjäljille! Juuri katsoimme uusintana BBC:n tekemän matkadokkarin puoliksi sisilialaisen, puoliksi venetsialaisen arkkitehdin maukkaasta ja jotenkin kotitekoisesta matkasta Italian päästä päähän. Vaikka Francesco kohtasi käsittämättömiä, brutaalejakin paikallisia tapoja, hän ei kauhistellut tai tuominnut. Italiaa ei voi ymmärtää, se on vain elettävä, hän totesi. Sama taitaisi päteä Irlantiin!

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat ulkomailla?

Tämä on nyt vihonviimeinen irlantilaisten pettäminen, mutta sanon sen silti: suomalaisia perunoita. Niitä kullankeltaisia, kiinteitä, maukkaita perunoita, joita voi syödä tillihapsun, suolan ja voinokareen kanssa vaikka pääruuaksi. Ja silakkapihvejä! Puolukkahilloa! Maksalaatikkoa! Pinaattikeittoa! Mannapuuroa! Äidin lihapullia! Kantarellimuhennosta!
Ruoka-allergioitten takia en voi enää syödä ruisleipää, mutta Suomessa on parempi valikoima tummaa gluteenitonta leipää sekä laktoositonta jäätelöä ja juustoja, josta täällä voi vain uneksia. Yleensäkään Suomessa ei tarvitse murehtia allergioitten takia, niin hyvin ne on huomioitu ravintoloissa. Irlannissa etsin aina epätoivoisesti, mitä voisin syödä, ei mitä mieli tekisi tänään. Aika usein valikoima jää laihaksi, esim eturuuissa ja jälkkäreissä ei ole mitään sopivaa.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

Jess, jess, jess! Vieläpä tänä vuonna! Jess!

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Ööö. Hmm. Mielenkiinto ja uutuudenviehätys on jo aikaa karissut Pyhän Patrickin päivästä, joulut ovat sitä mitä muuallakin, pääsiäistä emme juhli, Halloween on lähinnä lapsia varten. Muutamat hauskat Halloween-bileet pidettiin suhteen, hmm, kuumottavimpina alkuvuosina. Voit päästää sisäisen kissanaisesi tai she-devilin irti ja pukeutua niin seksikkäästi kuin haluat. Pubissa ryyppääminen kuuluu olennaisesti kaikkiin juhlapyhiin. Joskus suoraan kirkosta!

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Se, kun tajusin vasta vuosien perästä, että olen muuttanut ulkomaille. Nuorena on niin valmis hyppäämään tuntemattomaan, uskomaan ihmisiin ja tulevaisuuteen, ettei tajua joittenkin valintojen olevan peruuttamattomia. 
Yksittäisistä suruista suurin oli oman äidinkieleni menettäminen moneksi vuodeksi, kun ei ollut mahdollisuutta soitella tai kyläillä. Monia ihmisiä ikävöin päivittäin, vuosikausia. 
Vasta vuosikymmenien kuluttua alkaa miettiä, mikä vaa'assa painaisi enemmän, ja miten oikein päätyi niihin tilanteisiin. Veikkaisin, että jos minulla olisi ollut ikää muutamakin vuosi päälle sen 19v, en olisi jäänyt ulkomaille. Ikinä en ole osannut järki kädessä taivaltaa, vaan aina mennyt sydämen äänen mukaan. Varoitus: sydämen ääni ei aina ole oikeassa. Ilman ystävien ja perheen tukiverkostoa nuori on aika hukassa valintoineen, ja monenlaisten saalistajien armoilla. Toisaalta: ikinä en ole kuunnellut itseäni järkevien ihmisten neuvoja. Joten ihan turhaa jossittelua!

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Sumessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Juuri nyt, en mitenkään. Juuri ja juuri käsitän, että olen oikeasti vaihtamassa asuinmaata takaisin Suomeen. Välillä kaikki on kuin unta, pelottaa että herään, ja sitten pelottaa etten herääkään. En haluaisi tässä vaiheessa elämääni asua missään, missä olisin kielimuurin eristämä, tai jossa en en ymmärtäisi kulttuuria tai tapoja. Tuttu on hyvä!

10. Mikä on vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Tämä oli niin vaikea kysymys, että melkein jätin vastaamatta haasteeseen. Eihän sellaista, yksittäistä olekaan, vaan monia upeita hetkiä. Puolet viime vuodesta vietin Suomessa, Orivedellä kirjoittamassa. Ehkä erikoisin tuntemus oli se, kun kirjoittaminen lähti yhtäkkiä lentoon ja jokin (joku?) alkoi sanella tekstiä ja ideoita. Kuljin kuin huumaantuneena, pysähtelin ja kirjoitin ylös, kun taas tuli lisää tekstiä Se mielentila on kai nimeltään flow. Niin pitkäjänteistä luovuuden tilaa en ole koskaan kokenut, se oli mahtavaa. Siihen haluan palata!

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Jess! Suomeen! Jess!



Käytin tässä samoja kysymyksiä kuin Vihreän saaren emäntä, mutta muitakin voi keksiä. Heitän haasteen blogeille, joita luen mielenkiinnolla, koska ne eivät hymistele ja hehkuta, vaan arvostelevat joskus suoraankin jotain maata ja kulttuuria ja kertovat ihan tavallisesta arjesta. 

Tässä siis haaste seuraaville:

Vihreät Niityt (Irlanti)
1001 Kabul (Afganistan)
Helvetiassa (Sveitsi)


Wednesday, 14 June 2017

Vuoden paras näyttely Dublinissa

Niamh Jackman - näinkin yksinkertainen voi ripustus olla. Onnistuimme ostamaan kerran yhden hänen työnsä.

RHA 187th Annual Exhibition, Dublin 2017

Yritämme lähiomaisen kanssa nähdä niin monta taidenäyttelyä kuin jaksamme ja ehdimme vuoden aikana. Talvella se on mainiota ajankulua harmaalla sadesäällä, ja vie meidät pois arjesta. Irlannissa useimmat taidenäyttelyt ja museot ovat muuten täysin ilmaisia, joten ainoaksi menoeräksi jää kahvittelu ja matkakulut! En usko, että monikaan irlantilainen suostuisi maksamaan taidenäyttelyyn pääsymaksua, mikä Suomessa näyttää olevan yleinen käytäntö isoimpien gallerioiden kohdalla. Saati, että täällä jonotettaisiin johonkin näyttelyyn!



RHA eli Royal Hibernian Academy Dublinin keskustassa jää useimmilta turisteilta näkemättä, koska se on jotenkin sivussa ja päättyvällä kadulla. Jos käy katsomassa Merrion Squarella Oscar Wilde-patsasta, kannattaa ehdottomasti suunnata Merrion Streetiä eteenpäin Ely Placelle, jossa keskellä yrjönaikaisia tiilitaloja kohoaa täysin moderni rakennus. Taidehalli on suurimpia joita olen missään nähnyt, ja meillä menee ainakin kaksi tuntia kun katsomme kaikki salit läpi. 

RHA:n vuosinäyttelyyn on avoin haku, ja tänä vuonna jännitimme lähiomaisen valokuvien kanssa. Tylysti ne eivät päässeet jurystä läpi, mutta töillä on kuulemma vain 1:10 mahdollisuus pärjätä. Töitä tuli tänä vuonna peräti 2400 kappaletta, ja Akatemian juryltä vei viisi päivää tehdä valintansa. Hauskinta onkin katsoa, ketkä näyttelyyn sitten pääsivät, ja miksi TUO kun ei kerran TÄMÄ. 

Olin mukana hakemassa pois 'hylättyjä' töitä, ja olisin istunut siellä pitempäänkin katsomassa, miten muut, niin nuoret opiskelijat, amatöörit kuin vanhemmat ammattitaiteilijatkin kantoivat pettymyksensä. Myötätunnon ja tirkistelyn mutaatioterapiaa!



Anthony Scott: Cian (wild hog) Winner of The Morgan O'Driscoll Sculpture Award

Irlannissa ei ole suomalaista apuraha- ja palkintokulttuuria, jolla taiteilijat voivat elää, joten RHA:n kilpailujen rahapalkinnot ovat merkittäviä tapahtumia. Kahdeksan taitelijaa jakoi 60 000 euron potin, suurimmat summat olivat 10 000 ja 15 000 euron luokkaa. Palkintoraadin valinnat kyllä ihmetyttivät joskus!



Gavan McCullough: Rashid
Tänä vuonna ensimmäisessä salissa oli muotokuvia.

Molly Judd: Searching for an Honest Man


Molly Judd: Lunasa

David Quinn: Phonio, pienillä kaiverretuilla pisteillä mustaan pohjaan tehty pointillistinen muotokuva, vaikea valokuvattava.



Aiemmin tässä tilassa on ollut valokuvataidetta, ja muutaman muotokuvan kohdalla otin lasit pois ja tirkistelin millin päästä, oliko kankaalla oikeasti maalia vai ei, niin fotorealistisia hahmot olivat. Pohdiskelimme, mitä järkeä oli maalata valokuva sellaisenaan, eikö tekotavan pitäisi tuoda jotain lisää kuvaan. Yhdessä muotokuvassa laajakulmalinssi oli ilmeisesti vääristänyt pään ja hartioiden suhteen, ja maalari oli toistanut virheen. Eräs rouva teki kovaan ääneen ihan saman huomion, ja puhelias lähiomaiseni kiirehti jututtamaan häntä ja kertomaan, että ihan samaa sanoimme mekin. Arvostelimme ja vertailimme muutamia tauluja, ja rouvan hiljaisempi, vatsakas aviosiippa myhäili vieressä. Tiemme erkanivat sitten, ja minua nauratti: olimme juuri jutelleet Irlannin ex-opetusministerin ja työväenpuolueen ex-johtajan Ruairi Quinn'in kanssa! Siis se myhäilijä. Olisimme tietysti voineet kätelläkin, mutta oli mukavaa kohdella häntä kuin ketä tahansa näyttelykävijää. Irlannissa ei totisesti usein törmää poliitikkoihin taidemaailmassa, ellei paikalla ole pressivalokuvaajia! Työväenpuolueesta olisi paljonkin sanottavaa, mutta jätetään - taide elää vaikka puolueet nahistuvat.



Michael Wann: Void Pastoral Series, Brooks, Wetlands

Piirrustussali on toinen lempikohteeni, emmekä pettyneet tälläkään kerralla. Käsittämättömän taidokkaita piirrustustöitä! 


Japanilaisen naistaiteilijan Sahokon valtava elävien mallien kooste. Monenlaisia assosiaatioita Holokaustista renesanssiin.

Jason Ellis: Macrocephalus 1

Porraskäytävän aulassa on yleensä weirdo-töitä, kummajaisia jotka eivät sovi mihinkään muualle. Tai mistä minä tiedän kuraattorien valinnoista?
Conor Walton: An Ape's limbs compared to Man's  - jos joku osaa selittää, mitä tässä tapahtuu, haluaisin tietää!

Veistossalissa on yleensä ollut mielenkiintoisimpia töitä, tällä kertaa John Behanin pronssisia nälkävuosien emigranttilaivoja oli liiankin kanssa, jo kuinka monetta vuotta. Tänä vuonna huomasin yllätyksen: Behan oli tehnyt nykypäivän venepakolaisista oman työnsä. Se pysähdytti.
John Behan RHA: Immigrant Rib Boat




Yläkerrassa odotti vielä kolme salillista taidetta: valokuvia, veistoksia ja maalauksia. Teskey, jonka taidenäyttelyllä aloitin bloggaamiseni, maalaa edelleen samoja uhkeita merimaisemia. Miksi ne eivät enää sykähdytä niin? Miksi taitelijat aina jäävät toistamaan itseään, vai pitääkö joku aihe tai tyyli vain kaluta loppuun, ennen kuin voi päästä eteenpäin? Kyynisemmin: kun tämä kerran myy, niin...!





Tässä vaiheessa näyttelyä fyysinen uupumus ja suoranainen tuska jaloissa vaatii sen, ettei enää anna sekunninkaan armoa töille, jotka eivät kiinnosta, vaan vain harppoo maistelemaan viimeisillä voimillaan loppuja.

David O'Kane: The Dreary Stairwell



Brian Palm: Promise of Spring

Maeve McCarthy RHA: In the Garden
Winner of The ESB Keating Award and Silver Medal for an outstanding art work



Valokuvasali oli sittenkin hieno, vaikka lähiomainen nurisikin kuuluvasti koko ajan: miten TUO voitti pääpalkinnon, pelkkiä ruokailuvälineitä, ja tuo, ihan epätarkka snap. 

Valokuvataide on vielä subjektiivisempaa kuin maalaukset - aiheella on väliä. Joskus tuntuu, että aihe eli teema on tärkeämpi kuin tekniikka. Onneksi ei tarvinnut katsella liian montaa roskiskatosta, betoniseinää ja moottoritieliittymää tällä kerralla. 


Kahden tunnin keskittymisen jälkeen on pakko laskeutua maan pinnalle monessakin mielessä, ja siihen saumaan on hyvä istuutua Coppa-kahvilaan. Ulkona riehui irlantilaiseen tapaan vuorotellen kaatosade ja tuulinen aurinko, joten piti odotella muutenkin. 

Miinuksena gallerialle sanoisin sen, että näyttelykatalogi (josta käy selville esim koko, tekotapa ja materiaali) olisi maksanut 20 euroa, eikä muuta esitettä ollut. Myös se, että RHA:n jäsenet pääsevät automaattisesti mukaan useammalla työllä, tuottaa joskus varsin yksitoikkoisia asetelmia ja maisemia. RHA on paljon konservatiivisempi ja vähemmän kokeileva kuin Irish Museum Of Modern Art, josta on pakko tehdä vielä oma postaus. Vrt: Ateneum vastaan Kiasma!

Kaiken kaikkiaan kuitenkin antoisa näyttely. Päädymme aina sekä riitelemään että nyökkäilemään jotain yhteistä ihastusta. Parisuhde hioutuu, kun voi turvallisesti olla aivan eri mieltä ja sitten taas hiljentyä ja sulautua yhteen. Harvasta aiheesta on meille riittänyt keskustelua ensi tapaamisesta lähtien: mikä on taidetta?

Valokuvat tällä kertaa kaikki lähiomaisen työtä, paitsi gallerian julkisivu joka on netistä. Thanks a million!


Linkki RHA gallerian sivuille, josta löytyy kartta ja aukioloajat. Vuosinäyttely on auki koko kesän 12.8.17 asti. 

P.S. Näyttelyn nettietusivulla on nimeämätön taideteos, joka tänään, Lontoon hirvittävän tornipalon jälkeen näyttää uhkaavalta ennustukselta. Katsojan silmä näkee assosiaatioita kaikkialla! 



Saturday, 27 May 2017

Koti - katto pään päällä

Irlantilainen futiskommentaattori, Eamon Dunphy - lempinimeltään Grumpy - sanoi suorat sanat Irlannin tilanteesta tv-showssa: Ei, asiat eivät ole täällä parempaan päin. Hallitus ei ole hoitanut hommiaan. Jos ihmisillä ei ole varaa kattoon päänsä päällä, tai lääkärillä käyntiin kun he sairastavat - mitä heillä enää on? 
Yleisö puhkesi spontaaneihin aplodeihin. Asiat voivat olla yksinkertaisia. Maalaisjärkeä on lupa käyttää. Ei tarvita monimutkaisia tilastoja tai konsultointeja. Asunto ja terveydenhoito - siinä kaksi elämän perusasiaa. Nälkään ei kukaan enää länsimaissa kuole, stressiin ja sairauksiin kyllä, jos nuo kaksi perusasiaa eivät ole kunnossa.

Asuntotilanne vaikuttaa kuin pisara veteen: aina vain laajenevin renkain. Omassa elämässäni katto pään päällä on ollut useamman kerran haussa ja koetuksella. Kuten monet nuoret parit - ja sinkut - Irlannissa, oli lähdettävä ulkomaille töihin, jotta oli mitään toivoa asuntosäästämisestä. Hinnat tuntuivat karkaavan aina vain käsistä. Vuokralaisena taas et voi säästää, jos käytännössä maksat jonkun toisen asuntovelkaa. Saadessasi häädön, ovat taskut yhtä tyhjät kuin alussakin. Jos olet työtön ja saat asumistukea, jäät helposti loukkuun josta on vaikea irrottautua, kun vuokra nousee nousemistaan. Riittääkö palkka vuokraan?

Suomessa vuokralla asuminen on tapa elää, joskus koko elinikä. Irlannissa se on aina ollut väliaikainen ja epävarma asumismuoto: irtisanomisaika on yleensä kuukausi, ja takuurahasta saa tapella pois muuttaessaan. Paitsi kunnan asunnoissa: kunta tai kaupunki rakennutti niitä heille, joilla ei ollut varaa ostaa omaa. Vuokra oli jotakuinkin 10% tuloista ja kunta piti huolen asunnoista. Sekin on nyt mennyttä, kunnilla ei ole varaa rakennuttaa mitään, ja valtion rahat soljuvat asuntotukeen, joka käytännössä menee yksityisille vuokraisännille. Kunnan asuntojonot eivät lyhene. 

Yksityisten vuokra-asuntojen taso on kirjava, jos saan pukea asianlaidan kauniisti. Hiljattain luin kauhutarinoita täkäläisestä Facebook-ryhmästä. Kylmää, vetoista, kosteaa, homeista, meluisaa, eikä korjauksia tehdä pyynnöistä huolimatta. Minkäänlaista kontrollia ei ole, ja tarkastajia naurettavan vähän työmäärään nähden. Kaupungeissa on nyt huutava pula asunnoista, kun lama kaatoi niin monta rakennusfirmaa, eikä juuri mitään ole rakennettu v. 2008 talousromahduksn jälkeen. 

Hassua, kun aloin kirjoittaa blogia nelisen vuotta sitten, oli yksi aiheista Irlannin haamuasuinalueet. Keskenjääneet talot jotka hiljalleen rapistuvat sateissa, kun kellään ei ole varaa enää ostaa. Kynnelle kykenevät muuttivat Ausseihin, Uuteen Seelantiin, USA:han ja Englantiin työpaikkojen perässä - englannin kieli avaa ovet kaikille irlantilaisille. Laman hellittäessä ja työpaikkojen taas syntyessä ei ole asuntoja työntekijöille. En kestä enää lukea kodittomista lapsiperheistä, kun olen itse ollut siinä tilanteessa. Sinkkuna vielä nukkuu vaikka aidanvittaksena, mutta lasten kanssa on elämä helvettiä, jos ei ole sitä omaa kattoa pään päälle. Monet asunnottomat sinkut näkyvät muuten nukkuvan, jos ei aidanvittaksena, niin makuupussissa Dublinin kadulla. 



Irlannin terveydenhoidon kriisi on niin monimutkainen juttu, etten uskalla edes aloittaa miettiä sitä. Omaan pikkukaupunkiini (n. 14 000 asukasta) suunnitellaan lähivuosina terveyskeskusta. Lähin sairaala on Dublinissa, 75km päässä. Ehkä, ehkä joku on keksinyt, että tämä on ratkaisu potilasjonoille. 


Yksinkertaisin ratkaisu asuntopulaan näyttäisi olevan: rakennetaan lisää asuntoja. Sellaisia, joihin ihmisillä on varaa, lähellä työpaikkoja ja palveluja. Hinnat laskevat, kun tarjonta lisääntyy. Maastamuutto vähenee, nuoret palaavat takaisin, palkkataistelut loppuvat. Koti on katto pään päälle. Turva ja tukipiste, josta käsin voi hankkiutua töihin ja kouluun, suunnitella tulevaisuutta. Ei sen kummallisempaa, perustarve. Se on vähintä, jota maan hallituksen pitäisi taata kansalleen.

Iirinkielinen sananparsi: Níl aon tinteán mar do thinteán féin - oma takka paras takka.

Linkki Eamon Dunphyn haastatteluun. Harvoin Irlannissa kuulee sanottavan totuuksia näin suoraan, varsinkaan kevyeksi tarkoitetussa viihdeshowssa.

Linkki blogiini v. 2013 lamasta. Mikä on muuttunut? Ei oikeastaan mikään, paitsi että työttömien luku on vähentynyt. Ai niin, vuokrat ovat nousseet. Yhdestä huoneesta kimppakämpässä maksaa helposti 600 euroa Dublinissa. 400 eurolla joudut todennäköisesti nykyään jo jakamaan huoneen ventovieraan kanssa. Vuokraan ei useinkaan kuulu lämmitys-, jäte- ja muut laskut. Linkki maan suurimpaan vuokra-asuntojen välittäjään, jos ette usko. Vuokraajat myös rajaavat tarkasti, ketä haluavat asukkaikseen. Vaikka asumistukea tarvitsevien tyrmääminen on laitonta, haluavat useimmat vuokraajat joko työssäkäyviä tai lyhytaikaisia opiskelijoita. Pariskuntia tai perheellisiä ei usein haluta, lemmikkieläimistä puhumattakaan. 
P.S. Dublinin postinumerot alkavat D1 ja D2-numeroilla keskustasta lähtien, joten mitä isompi numero, sitä kauempana se on keskustasta. Parittomat D-numerot sijaitsevat Liffey-joen pohjoispuolella, parilliset etelässä.