Pages

Wednesday, 16 March 2016

Kateudesta




 Kaikista ihmisen tunteista kateus lienee se vähiten hyödyllisin. Mustasukkaisuuskin voi olla oikeutettua ja masennus oman elämän suunnasta todellista. Mutta kateus on kuin närästys, jälkipoltto itse hetken mentyä ohi. Koko elämän mentyä ohi, pahimmassa tapauksessa.


Kateus liittyy aina toiseen ihmiseen, siihen mikä itseltä puuttuu. Toisen menestys, kauneus tai mielenkiintoinen elämä saa oman itsen näyttämään surkealta. Mainosala on ymmärtänyt tämän psykologisen koukun voiman jo aikojen alussa. Muistan aina lapsuuteni pesujauhemainokset, joissa häikäisevän kirkas paita pyykkinarulla sai toisen pyykkärivaimon kasvot tummenemaan kateudesta, kun hän vertasi tätä loistetta omaan harmaaseen tuotokseensa. Tutkin lapsena naisten kasvoja: oliko toinen toista kaunihimpi? Ei oikeastaan, toinen oli vain kateuden rumentama. En oikein ymmärtänyt, miksi hohtava miehen paita oli naisen mitta, mutta tunteen ymmärsin. Aina oli joku jolla asiat olivat paremmin.


Kulutin lapsena tuntikausia kadehtimalla luokkakaverien uusia maripaitoja, jopoja ja Hai-saappaita. 

Kuusilapsisessa perheessä vanhempani paiskivat lujasti töitä kustantaakseen uusia 
vaatteita, ja isosiskon 
ikivanha tuunattu naistenpyörä sai  kelvata, samoin yhdet hai-saappaat, joita pidettiin vuorotellen siskojen kanssa. Kadehdin kaksilapsisia, tiilitaloissa asuvia normiperheitä. Vasta paljon myöhemmin, matkustaessani opiskelijana junalla Suomen halki ja nähdessäni muitakin kuin omia kotinurkkiani, tajusin, että sotien jälkeen rakennetut rintamatalot olivat se normi, sillä tyylillä oli koko Suomi jälleenrakennettu.
Minä olin keskiverto, normaali, enkä poikkeus. Elintasokiipiminen oli vanhempieni sukupolven motiivi. Kun asunnossa oli tehty remontti: uusittu sauna, keittiökaapit tai tapetit, vietiin sunnuntaivieraat näyttöön. Vieraat sitten kuuliaisesti ähkivät kateudesta. Sukujuhlissa pantiin parasta kahvipöytään ja kehuskeltiin lasten koulumenestyksellä, jos sellaista oli. Kouluja käymättömät vanhemmat ylpeilivät sillä, että lapset sentään olivat oppikoulussa ja pääsivät ylioppilaiksi. Lapset kiemurtelivat vaivaantuneina ihailusta, jota eivät
 olleet ansainneet.

Jossain vaiheessa teini-ikää irtauduin, aloin ostaa vaatteet Pelastusarmeijan kirppikseltä, käytin äidin vanhoja takkeja vintiltä, luovuin meikeistä ja kampauksista. Luomu-sanaa ei silloin tunnettu, mutta sitä olin. Halusin irti kilpailusta, kuluttajuudesta, pintapuolisuudesta. Irrotin itseni seksuaaliobjektina olemisesta, tai niin ainakin kuvittelin. Seksuaaliobjektihan on katsojan silmissä.

Kateus kumpuaa kuitenkin yllättävissä paikoissa ja tilanteissa, vaikka kuinka luulisi olevansa oman elämänsä...no, herra. Kadehtii toisen onnellista avioliittoa, jännittävää työtä, huomaavaisia lapsia, kekseliästä kodinsisustusta, loistavaa puutarhaa. Media tyrkkii näitä kuvia oksetukseen asti. Joillekin sosiaalinen media on näyteikkuna itsen markkinointiin.


Ruoho on todellakin vihreämpää aidan toisella puolen. Tästä sananlaskusta näin järkyttävän todisteen kävellessäni kerran irlantilaisella vuoriniityllä. Polun vieressä oli lammashaka, jossa oli aitaan takertuneen lampaan ruumis. Se oli vehreämpää ruohoa hamutessaan työntänyt päänsä vähitellen lammasaidan neliskanttisesta rei’ästä, ja teräslanka oli antanut myöten. Takaisin se ei kuitenkaan ollut päätään saanut, leuat jäivät jumiin vaikka se kuinka pyristeli. Koko aita oli sen tempomisesta irronnut, mutta siihen se oli menehtynyt. Lampaat laiduntavat vapaasti Irlannissa niityillään ympäri  vuoden, eikä tämän isäntä ilmeisesti ollut käynyt katsomassa katrastaan vähään aikaan.

Olen oppinut kateudesta muutakin. Lähes taianomaisella varmuudella ihmisille, joita kadehdin, tuntuu tapahtuvan jotain kamalaa. Tämä on tapahtunut jo niin usein, että melkein kuvittelen itse aiheuttaneeni onnettomuudet. Minulla oli tapana huokailla töihin ajaessani erään nuorenparin upeaa taloa ja isoa puutarhaa. Heillä oli niin hieno näköalakin. Eräänä joulunalusiltana sain kuulla, että talon isäntä oli tehnyt itsemurhan talon autotallissa. Ei mitään selitystä, ei mitään näkyvää syytä. Yksi pariskunta jonka auvoista avio-onnea kadehdin, paljastui kulissien takana riiteleviksi narsisteiksi, joiden eroprosessi oli kaameaa katsottavaa. Kirjailijat, joille kaikki tuntuu onnistuvan ja joiden teoksia ahmin vedet silmissä, ovatkin yksinäisiä ja onnettomia susia, joiden omaiset kärsivät heidän egoistisuudestaan.  Työkaveri, joka tulee töihin aina uusissa vaatteissa ja täydellisen huoliteltuna ja hyväntuulisena, kärsiikin bulimiasta ja läpsii kotona lapsiaan. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää.

Ehkä ainoa positiivinen puoli, jonka kateudesta voi pelastaa, on oivallus: mitä voisit omassa elämässäsi muuttaa, jos kerran niin kovasti kadehdit jotain? Minulla oli aina nihkeännahkea kateus oravanpyörästä hyppääjiä kohtaan. Kelpaahan heidän, niin. Saavat mennä ja toteuttaa itseään. Myyvät kaiken ja lähtevät purjehtimaan maailmalle. Eroavat ja löytävät uuden onnellisen suhteen. Hankkivat oman elämän, opettelevat uuden kielen, taidon, elämäntavan. Lakkaavat ostamasta ja säästävät matkaan jonnekin ihanaan paikkaan. Vaihtavat maata. Rupeavat taiteilijaksi. Hyvä se on joidenkin. Kun on kerran mahdollisuus.


Tajusin, että minullakin on mahdollisuus. Ei puuttunut kuin uskallusta ja paljon suunnittelua. Vanhemmiten ei kadu sitä, mitä tuli tehdyksi. Virheistäänkin oppii. Eniten kaduttaa ne asiat, joita ei koskaan tullut tehdyksi, yritetyksi, kokeilluksi. Ihmiset, jotka ohitti, tilaisuudet jotka jätti käyttämättä. Elämä ja aika on rajallinen. Poikani kirjoitti eräässä tekstissään: haluatko olla ajopuu elämäsi aikajanalla?