Pages

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Kotona, mutta missä


Kohta kaksi viikkoa takana "kotimaassa" Irlannissa. Tyttäreni näytti minulle mietelauseen, josta piti, aikoo lähettää tämän siskolleen Uuteen Seelantiin: Home is where the heart is. Koti on siellä missä sydänkin. 

 

Jäin miettimään tätä. Missä se sydän sitten on? Voiko se olla useammassa paikassa, riippuen siitä, missä kulloinkin tuntee itsensä kotoisaksi? Siellä, minne ikävöi? Ulkosuomalaisella - ja jokaisella, joka on lähtenyt pois syntymämaastaan - on aina kaiho jonnekin. Ulkomailla Suomeen, ja kun pääsee Suomeen, takaisin ulkomaille, josta on jo tullut koti. 

Mikä tekee ihmiselle kodin? Kun katselin Suomen rännässä värjötteleviä pakolaisia, voin kuvitella että ei ainakaan tämä uusi, kylmä maa ole heille koti. Koti voisi olla siellä vain, jos saisi koko suvun taas ympärilleen ja perheen kokoon. Samaa määrettä käyttäen olen ollut koditon suurimman osan elämääni. Vai onko koti vain se, minkä itse luot, missä tahansa oletkin. Onko koti se perhe, minkä itse saat aikaiseksi. Entä kun ikää tulee, lapset kasvavat aikuiseksi ja haluavat oman elämän, entä jos puoliso kuolee tai tulee ero? Monelle naiselle lasten lähtö kotoa on se hetki, jolloin kotia koetellaan. Onko puolisossa tarpeeksi luomaan kotia, odotellessa lasten kyläilyä, lastenlasten ilmaantumista, äitiyden kertautumista kun saa taas hoitaa pikkuisia. 

Irlannissa suuret sukujoulut ovat mainosten ja tarinoiden ydin. Perhe saapuu vaikka toiselta puolen maapalloa vanhaan kotitaloon jouluksi, tai vuokraa isommat tilat, jotta kaikki mahtuvat. On istuttava entisen keittiönpöydän ääreen, käytävä jouluaattona tutussa pubissa moikkamassa lapsuuden kavereita. Aamulla on odoteltava kun Mammy paistaa irlantilaisen aamiaisen, jonka jälkeen mennään messuun. Sitten lahjoja, syömistä, ähkyä ja lisää juomista, hassuja hattuja paukkukarkeista ja tyhmiä vitsejä, telkasta samat vanhat elokuvat, nuokkumista kuumottavan takkatulen ääressä. Vierailuja sukulaisten luona, lisää keksilaatikoita, viinipulloja, suklaata. 

Sain joululahjaksi Anne Enright'in The Green Road, joka kertoo aivan mainioon tapaan tyypillisestä irlantilaisesta perheestä, joka kirjan lopussa kokoontuu vanhan leskiäidin luo viimeistä joulua viettämään, kun äiti on uhannut myydä vanhan kotipaikan. Tsehovilaisissa tunnelmissa perhesiteitä koetellaan. Tätä ennen ollaan seurattu kunkin perheenjäsenen elämää ympäri maapalloa ja muistijälkiä perheen elämästä - jokaisella niin erilaisia. Tässä kirjassa minusta on pähkinänkuoressa perheen ydin: ihmisiä, joita emme ole valinneet elämäämme, mutta joihin meillä kuitenkin on syvät ja ainutlaatuiset siteet. (Kirjaa ei tietääkseni ole vielä suomennettu, mutta tämä on ehdottomasti parempi kuin Enright'in aiempi Unohdettu valssi)


Suomalaiset joulut ovat vaisuja ja hartaita irlantilaiseen ilonpitoon ja pubikulttuuriin verrattuna. Suomessa jouluvaloja on vain nimeksi ja vain yhtä väriä: valkoista. Kaupoissa korvat eivät mene lukkoon joulumusiikista, koristeet ovat käsintehtyjä ja hyvän maun mukaisia, ja joululaulut...ahh, niin melankolisia. Jouluaattona jonotetaan hautausmaalle sytyttämään kynttilä vainajien muistoksi, kun taas Irlannissa pubit ovat ääriään myöten täynnä.

Huomaan, etten oikein osaa nauttia enää kummastakaan kulttuurista. Oikeastaan ainoa hyvä puoli joulussa on se, että ihmiset todella yrittävät nähdä toisiaan, niitäkin joita ei muuten tule tavanneeksi. Joulu ei kuitenkaan poista sukuriitoja ja vanhoja kaunoja, päinvastoin. Joulu asettaa kaiken kuin suurennuslasin alle. Itse olen vihdoin tajunnut, että oman perheeni kohdalla tuskin enää koskaan kokoonnumme kaikki saman katon alle. Edes jouluna. Ja näinhän se meni omien vanhempieni kohdallakin, vaikka minä ulkomaille karanneena aina haaveilin perhejouluista kotona Suomessa. Sisarukseni menivät naimisiin, muuttivat muualle, perustivat perheen, saivat omia lapsia, ja halusivat viettää joulut omassa kodissaan. Minäkään en päässyt koskaan enää vanhempieni luo jouluksi. 


Kotimaa-ajatusta olen miettinyt perhettä enemmän. Sillä se, että perhe hajoaa kun lapset kasvavat, on selvää. Mutta kotimaa on valinnan asia ulkosuomalaiselle. Minä olen kuin kotonani Irlannissa, mutta silti kaipaan Suomeen. Ehkä juurruin tänne vain lasten avulla, ja kun he ovat jatkaneet omia polkujaan, ei enää ole mitään siteitä tänne. Jos muuttaisin Suomeen, voisimme kyläillä puolin ja toisin, lentokoneet kulkevat kyllä molempiin suuntiin. 




Ajatuskin siitä, että jäisin Irlantiin loppuiäkseni kauhistuttaa. Olenko vain ollut pitkällä matkalla koko aikuisikäni? Ja nyt haluan ympyrän sulkeutuvan. Haluan kotikaupunkiini, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa osaan kulkea vaikka silmät kiinni. Jossa voin katsoa vastaantulijoita: tunnetaanko me? Jossa olen jonkun tytär, luokkakaveri, naapurin likka, nuoruuden heila, pikkusisko, täti, serkku, käly...ennen kuin meistä kaikista tulee niin vanhoja että emme enää muista edes toisiamme. Ja sitten on ihan sama, missä koti on.















Joka tapauksessa, uusi vuosi 2016 houkuttelee aloittamaan jotain uutta ja jännittävää. Joku sanoi, että onnellisuus on kiitollisuutta. Että on päässyt tänne asti, näitten mutkien kautta, että on onnellinen tässä vanhassa nahassa, jossa vielä eloa on. Cheers!


3 kommenttia:

  1. Hei! Nautin tästä postauksesta täysin, kiitos siitä. Olen niin monta kertaa miettinyt näitä samoja asioita. Palasin suomeen muutama vuosi sitten vaikka Irlanti tuntuikin kodilta niin monella tapaa sillä halusin kokea miltä tuntuu asua synnyinmaassani, kasvattaa lapseni täällä, olla vanhempieni kanssa niin kauan kun he vielä ovat täällä... vaikka tyttäreni ovatkin vielä pieniä, eivät edes vielä koulussa, aloin jo ajatella Irlannissa että mitä sitten kun he ovat maailmalla, mitä minulle on jäljellä täällä kun juuret kuitenkin ovat Suomessa... tällä hetkellä olen kiitollinen että muutimme suomeen vaikka kaipuu Irlantiin onkin kova välillä. Olen myös kiitollinen miehelleni joka uhrasi omat juurensa niin että minä saisin palata kotimaahani ja antaa lapsillemme mahdollisuuden elää ja kasvaa vanhoilla kotikulmillani... Anyway, moni kohta juuri tästä kirjoituksestasi sai minut tuntemaan vielä varmemmaksi että Suomeen muutto oli oikea ratkaisu. Home really is where the heart is, juuri täällä, juuri nyt, ja toivottavasti tulevaisuudessa myös. Kaikkea hyvää sinulle ☺

    VastaaPoista
  2. Hei! Nautin tästä postauksesta täysin, kiitos siitä. Olen niin monta kertaa miettinyt näitä samoja asioita. Palasin suomeen muutama vuosi sitten vaikka Irlanti tuntuikin kodilta niin monella tapaa sillä halusin kokea miltä tuntuu asua synnyinmaassani, kasvattaa lapseni täällä, olla vanhempieni kanssa niin kauan kun he vielä ovat täällä... vaikka tyttäreni ovatkin vielä pieniä, eivät edes vielä koulussa, aloin jo ajatella Irlannissa että mitä sitten kun he ovat maailmalla, mitä minulle on jäljellä täällä kun juuret kuitenkin ovat Suomessa... tällä hetkellä olen kiitollinen että muutimme suomeen vaikka kaipuu Irlantiin onkin kova välillä. Olen myös kiitollinen miehelleni joka uhrasi omat juurensa niin että minä saisin palata kotimaahani ja antaa lapsillemme mahdollisuuden elää ja kasvaa vanhoilla kotikulmillani... Anyway, moni kohta juuri tästä kirjoituksestasi sai minut tuntemaan vielä varmemmaksi että Suomeen muutto oli oikea ratkaisu. Home really is where the heart is, juuri täällä, juuri nyt, ja toivottavasti tulevaisuudessa myös. Kaikkea hyvää sinulle ☺

    VastaaPoista
  3. Kiitos! Olisin halunnut palata lasten kanssa Suomeen jossain vaiheessa, jos se vain mitenkään olisi ollut mahdollista. Sinulla on onnea, kun on sellainen mies, joka haluaa uhrautua. Tämä on ehkä isompi tabu ulkosuomalaisten naisten keskuudessa, kuin luulisi, siis se, että jos haluaisi takaisin Suomeen perheensä kanssa, mies ei haluakaan. Sitten kun lapset jo menevät kouluun ja saavat kavereita, ei muutto olekaan niin yksinkertaista. Mahdollista kaikki on, ja lapset ovat sopeutuvaisia. Minun lapseni eivät koskaan oppineet tuntemaan suomalaisia isovanhempiaan, saati kulttuuriani. Monet ulkosuomalaiset ratkaisevat tämän matkustamalla tiuhaan edestakaisin. Ei ole vain yhtä ainoaa ratkaisua, pääasia, että tuntee tekevänsä sen parhaan mahdollisen sillä hetkellä. Kaipuu toiseen maahan jää aina, se on hinta jonka matkustamisesta maksaa...

    VastaaPoista