Pages

Thursday, 24 September 2015

Kulttuurielämyksiä Tampereella

Kulttuurikorppis on liehunut ahkerasti Tampereen nähtävyyksissä. Jostain syystä tämä kaupunki jää aina Helsingin ja Turun varjoon, vaikka mielestäni Tampere on jotenkin rouheampi ja viriilimpi kuin nuo edellämainitut. Ihmiset ovat ystävällisempiä, ja nysse-kuskit juttelevat. Kulttuurikohteet voi käydä läpi kävellen.




Kuljeskelin Tampereen museoalueella, entisen Finlaysonin ja Tampellan vaatetehtaiden punatiililabyrintissä. Tampere oli Suomen ensimmäinen todella teollistunut kaupunki, vähän kuin Manchester Englannissa. Vanha tehdasmaisema on mainiosti onnistuttu muuntamaan kulttuurikäyttöön. 


Kaarina Kaikkosen installaatio





Vapriikki on museokompleksi, jossa riittää koko päiväksi katsottavaa. Tällä kertaa ehdin koluta vain yhden osaston kunnolla, näyttelyn nimeltä 1918 joka kertoo Suomen sisällissodasta kuvin, äänitallentein ja efektein. Olen sen nähnyt kerran ennenkin, ja nyt oli aikaa perehtyä syvemmin. Ensimmäisellä kerralla näyttely oli shokki, miksi en 
koskaan tiennyt tästä? Koulussa aihe ohitettiin tosi nopeasti. Ehkä oli tärkeintä muistella yhteistä eikä jaettua rintamaa sodanjälkeisessä Suomessa. Historia myös kerrotaan voittajan suulla. Näitä kuvia ei näkynyt missään minun nuoruudessani (ovat onneksi nytkin vähän piilossa yhdessä huoneessa). 




Luonnontieteellisen osaston eli täytettyjen elukoitten näyttelyn ehdin käydä juoksemalla läpi. Onnistuin kuitenkin kuvaamaan täytetyn uroshirven läheltä. Kun latasin sen huvikseni luontokuvien sekaan Facebookiin, kysyi eräs irlantilainen, joka saa jäädä nimettömäksi, eikö hirvi huomannut minua, kun pääsin niin lähelle ottamaan kuvan. Auts.



Werstas, Työväenmuseo, joka muuten on ilmainen, oli liikuttava aikamatka. Taidan itsekin olla museotavaraa, kun huomaan katselevani hellyydellä 1960-ja -70-lukujen tekstiileitä, pyyhkeitä ja kankaita. Unohdin, että lapsuudessani kaikki oli Made in Finland. Museo sai tekstiilitehtaan elämään, varsinkin sen työntekijät. Erityisesti minua kiinnosti työväenaatteen alku ja ammattiyhdistysliikkeen synty.  Näin suurella työllä ja taistelulla luotiin työajat, työturvallisuussäädökset, lomat, sairaspäivärahat, eläkkeet. Mitään ei annettu, vaan siitä piti taistella, jopa lakkoilla. Tämä on syytä muistaa nyt, kun puhutaan saavutetuista eduista. Yksinään ei kukaan saavuttanut yhtään mitään.









Historia havisee Tampereella myös Tallipihan lehtipuissa. Vanhan kaupunginherran tallipihakorttelista on tehty artisaanikylä, jossa on kahviloita ja putiikkeja. Jostakin kulmasta katsottuna se näytti vähän Pariisilta. Odotan joulumarkkinoita! Tallipihan edusta ei juuri ole muuttunut sitten tämän kuvan ottamisen, paitsi että olin jäädä auton alle sommitellessani samaa kuvaa tänä päivänä!




Mältinrannan Taidekeskuksessa oli Pirkanmaan 6. triennaali (päättyy 29.9.15). Ilkka Virtasen työt pysäyttivät totaalisesti. Kun taide koskettaa, tai pikemminkin raastaa yllättäen, tietää että se on hyvää. Nämä taidokkaasti tehdyt puuveistokset kauhistuttivat, ensin luulin niitä luurangoiksi. Tarkemmin katsellessa niistä paljastui epämuodostumia, hybridejä, outoja eläimiä. Ne järkyttivät sen verran, että oli pakko ottaa kuvia ja toiseksi hakea näyttelyselosteesta teoksen nimi. Se oli 3 500 000 jKr. Joskus nimi avaa aivan uusia maailmoja taideteokseen, ja vie uudelle matkalle. Tässä tapauksessa katsojan oma mielikuvitus lähtee avaruusmatkalle tulevaisuuteen, miettimään dystopioita, jotka olisivat saattaneet aiheuttaa oudot oliot. Mutaatioita, vai aivan uusi alku tälle maapallolle 3,5 miljoonan vuoden kuluttua? Sopii miettiä. 



Lattialle valahtanut, tammesta veistetty Trilobiitti n:o 10 toi mieleen Pompeijin tuhkamuumiot, Munch'in Huudon, ja muinaiset maljakot, kaikki yhdessä rysäyksessä. Jostain syystä se sai minut kyyneliin.



Aivan toisenlaisen esteettisen elämyksen toi kellaritilan taidelainaamo, josta olisin mielelläni vuokrannut seinälleni Mari Arvisen Arctic Flow'n, jossa on kaikki lempivärini. Tätä voisin katsella lopun elämääni, se on hintansa väärti, mutta budjettini ulottumattomissa. Taidelainaamosta saa muuten vuokrata töitä jopa 20 euroa/kk, ja jos työhön kiintyy, sen voi lunastaa ja vähentää vuokran hinnasta. Osamaksutaidetta?


Silmänurkastani näin mieshahmon seisovan gallerian toisessa päässä. Lähemmäs päästyäni tajusin, että se oli virkattu! Tuollaisen haluaisin vartioimaan eteistäni. Kova jätkä, paitsi että se on pehmolelu. Liisa Hietasen kätten jälkeä.

Veli.



Ja sitten teatteriretkeen. Taivaslaulu, Pauliina Rauhalan hienosta romaanista Seija Holman taitavasti toteuttama näytelmä Työväen Teatterissa liikutti. Muuta sanaa ei voi käyttää.  Lestadiolaisesta Viljasta ja Aleksista kertova tarina pohtii lestadiolaisuuden peruspilaria, ehkäisykieltoa ja sen seurauksia. Ohimennen puututaan myös saman uskonlahkon muihin synkkiin puoliin. Henkilökohtaisesti minulla on hyvin vähän positiivista kokemusta ja sanottavaa lestadiolaisuudesta, vaikka ymmärrän mihin kaaokseen se aikanaan syntyi Lars Leevin toimesta Lapissa, alkoholismin ja yhteisön hajoamisen takia. Nykypäivänä ei naisia pitäisi kenenkään määrätä jatkuviin raskauksiin. Perheenlisäyksen pitäisi olla jokaisen naisen valinta - ja nimeonomaan naisen itsensä, jonka on kestettävä raskauden ja synnytyksen vaivat ja komplikaatiot. Siihen ei yhdelläkään miehellä ole sanomista, anteeksi vain.

Näytelmän teema liippasi niin läheltä monessa kohtaa, että kyyneleet virtasivat. Suvi-Sini Peltolan uskomaton rooliveto Viljan viattomana tyttärenä oli melkein sietämätöntä katsottavaa. Lapset usein unohdetaan tyystin kaikissa aikuisten väittelyissä moraalikysymyksistä. Itse uskoa ei näytelmässä pilkattu, vaan mietittiin Raamatun sisintä sanomaa. Näytös oli loppuunmyyty.

Näytelmän lavastus oli osuvan minimalistinen, kirjassa esiintyvät pitkät tekstiosuudet oli hienosti taiottu esiin, värimaisema oli pinkki ja sininen. Teatterikamuni oli samaa mieltä, että päänäyttelijäpari oli kuitenkin liian freesi kuuden lapsen ja kaikkien koettelemuksien jälkeen. Minua myös nauratti ponnekkaasti lauletut virret: ne pitää laulaa hitaasti ja synkästi, paatoksella eikä pirteästi. Mutta sitä ei ehkä osaa kuin aito lestadiolainen.


Tallinpihan putiikeista löytyy rohtoa joka vaivaan.


P.S: Blogistani saattaa saada vaikutelman, että nautin kyynelehtimisestä. Mikään ei voisi olla lähempänä totuutta, kun on kyse taiteen vaikutuksesta!

Syväsukellusta


Olen viettänyt Suomessa nyt yhtäjaksoisesti kuusi viikkoa, pitempään kuin koskaan lomillani. Ulkosuomalaiset tietävät, miltä tuntuu pinnistää kaikki muutamaan lomaviikkoon Suomessa. Pitää nauttia joka sekunnista, kulkea silmät auki ja imeä joka maisema, joka tuttu talo ja tie, käyttää haju- ja makuaisteja kuin voisi pysyvästi tallentaa ruisleivän maun tai saunavihdan tuoksun. Pitää ehtiä uida, mökkeillä, ostaa tuliaisia ja kaikkein pahinta: pitää ehtiä tavata kaikki rakkaat niin lyhyessä ajassa, että tietää jo etukäteen sen olevan mahdotonta. 

Ihmistä ei ole rakennettu niin, että hän voi elää suuria tunteita joka päivä. Tavata kerran vuodessa lapsuudenystäviä tai vanhempia, sisaruksia, sukulaisia, halata vesissä silmin ja kertoa heti kaikki, kuten eräs ystäväni vinoilee. Ja yhtä pian taas halata ja surra pitkää eroa ja ajatusta, milloin näemmekään seuraavan kerran. Usein olen saanut olla yksin kokoamassa tunteitani ja ajatuksiani, kelaamassa kuultua ja koettua vain junassa matkalla yhdestä kyläpaikasta toiseen. Loppujen lopuksi jäljellä on vain liiasta kahvista, viinistä ja valvomisesta tutiseva zombi, joka ei jaksa puhua, vaan hokee: joko mä kerroin tän? Kun kuulumiset on kysytty niin moneen kertaan.

Tätä en ole nyt joutunut kokemaan. On riemullista tietää, että on kokonainen vuosi tavata kaikkia tuttuja, useampaankin kertaan, sovitella rauhassa aikatauluja, miettiä retkiä ja tapaamisia. Voi kävellä kiireettä metsissä, teillä ja rannoilla, ilman sitä tuskaista kaipuuta, ettei taas kohta näe sitä maisemaa. Olen rakastanut puitten asteittaista värjäytymistä ruskan liekkeihin, poiminut mustikoita, puolukoita ja sieniä. Nuuhkinut. Se on totta, mitä joku sanoi: Suomi tuoksuu mullalta.







Olen tietoisesti välttänyt uutisia. Tiedän, että Suomi on paikoittain sekaisin uusista pakolaisista, katunäkymä syrjäseudun pakolaiskeskuksissa muuttunut. En ole sitä itse vielä nähnyt. Dublin - ja monet muutkin suuret kaupungit Irlannissa - ovat jo nyt niin kosmopoliittisia, että erilaisuuteen on tottunut. Niin tottuvat suomalaisetkin.

Kun resurssit alkavat kuivua, joutuvat erilaiset syntipukiksi. Irlantilaiset olivat mamuja Englannissa, myös he joutuivat rasismin kohteeksi. Muistan lukeneeni Lontoossa yleisönosastoissa vihaisia kirjoituksia siitä, miten irlantilaiset tulivat ja veivät kaupungin asunnot, ryyppäsivät, elivät sossulla. Ilman maahanmuuttajien halpaa työvoimaa ei sodanjälkeistä Englantia olisi rakennettu. 

Olen itsekin mamu eli maahanmuuttaja Irlannissa ja olen ajoittain joutunut turvautumaan Irlannin sosiaaliturvaan, ja ollut kovin kiitollinen siitä turvaverkosta. En ole kuitenkaan koskaan kuullut irvailuja siitä, kenties ihonvärini takia? Myöskään lapsiani ei ole kiusattu, koska he eivät näytä erilaiselta tai edusta toiseutta. Rasismi on ihonohutta.

Sen tiedän takuuvarmasti, että harva jättää vapaaehtoisesti kotimaataan ja kulttuuriaan. Siihen on yleensä tosi hyvä syy. Ne, jotka nimenomaan valitsevat  ulkomaille muuton, ovat etuoikeutetussa asemassa ja sopeutuvat usein hyvin uuteen kotimaahansa. On paljon ulkosuomalaisia, jotka eivät yhtään ikävöi Suomeen. Ehkä oma lähtöni oli niin vähän harkittu ja paluumuutto aina niin mahdotonta, että koti-ikävä jäi.


Olen ollut onnellinen Suomessa. Tiedän, että elän erikoista elämää opiskelijana, eikä tämä voi jatkua.  Aion kuitenkin nauttia jokaisesta päivästä yksitellen ja perusteellisesti.

Elän nyt maailmassa, jossa tutkiskellaan ja pohditaan sanoja ja luetaan tekstejä. Kun päivän tärkein oivallus on, mitä tarkoittaa kaksiääninen diskurssi tai kerronnan tasojen analysointi ja voi sukeltaa vaikka mytomaanin todellisuuteen, alkaa normaalielämä tuntua kaukaiselta.

Minulla on kerrankin niin iso työpöytä, että siihen mahtuu kaikki, eikä mikään putoa reunalta. Minulla on oma huone, se mitä Virginia Woolf kehoitti kaikkia naisia hankkimaan. Voin keittää kahvit milloin haluan, käydä suihkussa, lukea, kirjoittaa, nukkua, kuunnella musiikkia. Aikaa ei tuhraannu ruuanlaittoon tai siivoamiseen. Supermarketissa elvistelen pelkän jogurttipurkin ja suklaapatukan kanssa kuin teini-ikäinen. Kaikki tämä oli ison perheen huoltajana vain kaukainen unelma. Minulla on nyt aikaa. Pelkästään se, että on näin paljon aikaa, vapauttaa stressistä. En katso tv:tä enkä roiku Facebookissa iltoja. Viikonloppuisin lähden kulttuurikierroksille, tapaamaan kavereita tai kävelemään luontoon.

Toivon, että syväsukellus jatkuu, eikä tarvitse pitkään aikaan nousta pinnalle haukkomaan henkeä.