Pages

Saturday, 18 April 2015

Koulumaailmaa

Irlannin koulusysteemi poikkeaa valtavasti suomalaisesta. Suomessa koulut ovat yhtä homogeenisiä kuin kulutusmaito. On sama, minkä tölkin avaat. Jatkaakseni meijeriteollisuudesta lainattua metaforaa, Irlannissa on kouluja, joihin vain creme de la creme pääsee, varallisuudesta riippuen. Siitä olenkin jo kirjoittanut toisessa blogissa  

Irlannissa on kuitenkin paljon muutakin, joka erottaa pieniä koululaisia, kun he aloittavat koulutiensä 4-5-vuotiaana. Ensimmäinen niistä on uskonto, toinen sukupuoli. Tämä on hyvä tietää, jos harkitsee Irlantiin muuttamista ja lasten kouluttamista täällä. Tämän oppii vasta kantapään kautta kuten minä, muuttaessamme kahden alle kouluikäisen kanssa maaseudulle Irlantiin, täysin tietämättömänä maan käytännöistä.

Ensinnäkin koulut on jaettu uskonnon mukaan, 90% on katolisia, loput protestantteja tai viime vuosina suurimpiin kaupunkeihin syntyneitä "uskonnottomia" (denominational) tai "moniuskoisia" (multidenominational), EducateTogether-kouluja. Uskonnolla on suuri rooli kouluissa edelleen: katolisissa alakouluissa Ensimmäiseen Ehtoolliseen (7v.) ja Konfirmaatioon (11v.) valmistautumiseeen tarvittava aika otetaan koulutunneista.Niin vanhanaikaista on edelleen myös alakoulun opettajainkoulutus, että sekin jakautuu kahtia katoliseen ja protestanttiseen. Uskonnon opetus on pakollista kouluissa, ja jos on käynyt protestanttisen kurssin, mahdollisuus työskennellä valtaosassa kouluista on minimaalinen, eihän heillä ole eväitä opastaa lapsia katolisiin sakramentteihin valmistautumisessa.  Minulle tämä kaikki tuli yllätyksenä. Minut oli kastettu luterilaiseksi, mieheni katoliseksi, kumpikaan meistä ei käynyt kirkossa eikä uskonto ollut mitenkään osa elämäämme. Maaseudulla, jonne päädyimme asumaan, ei ollut valinnanvaraa: oli vain katolisia kouluja. Itse asiassa vain se yksi.

Ensimmäiseen Ehtoolliseen tytöt puetaan kuin morsiusasuun.


Asia ei oikeastaan tullut ajankohtaiseksi ennen kuin esikoisen Ensimmäinen Ehtoollinen (First Communion) alkoi häämöttää: ilman kastetodistusta ei hän voisi tietenkään ottaa siihen osaa. Irlannissa voi yleensä luistaa säännöksistä ja laeista, tässä koulun rehtori oli vääjäämätön: kastettava oli. Keskustelimme vaihtoehdoista, ja mieheni mielipide oli, että lapset joutuisivat säälimättömän kiusaamisen kohteeksi ja syrjäytettäisiin pienessä kyläkoulussa, jos he eivät ottaisi osaa uskonnollisiin menoihin. Muistan, että yhden Australiasta palanneen perheen lapset eivät ottaneet osaa uskonnolliseen opetukseen. He joutuivat istumaan luokan perällä tai haettiin kotiin, sillä välin kun muu luokka pänttäsi rukouksia ja harjoitteli ohjelmaa suureen juhlaan. He muuttivat lähemmäs pääkaupunkia pian tämän jälkeen. Voin kuvitella, miten vaikea päivä se sunnuntai perheelle oli, kun kaikki muut, koko koulu meni kylän kirkkoon hienoine vaatteineen, valmistauduttaan päivään suunnattomin kustannuksin. 

Asut eivät ole paljon muuttuneet vuodesta 1900.

Joka vuosi lehdistössä päivitellään rahamäärää, jonka äidit (sillä äideille tämä näyttää olevan sydänasia) kuluttavat Ensimmäisen Ehtoollisen ja Konfirmaation juhlintaan Irlannissa. Ensinmainittua varten tytöt pukeutuvat morsiuspukuun, pojat pukuun ja solmioon. Konfirmaatiossa saa jo olla omat vaatteet, mutta myös muu perhe pukeutuu parhaimpiinsa, ja usein koko perhe ja suku menee päivälliselle ravintolaan. Järkyttävintä minusta oli se, että lapsille tärkeintä oli, miten paljon rahalahjoja he saivat! Seremonioitten uskonnollinen puoli näytti olevan samantekevää, kiinnostavampaa oli verrata lasten pukuja ja kampauksia. Minun esikoiseni sai viime tipassa lainaksi valkoisen hameen, ja anoppi osti valkoiset hansikkaat ja käsilaukun, enhän minä älynnyt että sellaisiakin tarvitaan. Juhlapäivän aamuna tytär muistutti, että hänellä piti olla rukouskirja, ilman sitä ei ehtoollista tippuisi. Oli sunnuntaiaamu, kaupat kiinni. Jokainen vanhempi tietää, että kun Ope sanoo jotain, sana on laki. Tytär jo itki kauhusta ajatellessaan, että hän olisi AINOA joka ei saisi ehtoollista. Mitä sillä kirjalla sitten tehdään? Pappi siunaa sen alttarilla. Siinä kiireessä, yrittäessani samalla pukea nuorempia kirkkovieraita, en keksinyt muuta kuin napata pienen valokuva-albumin ja päällystää sen valkoisella paperilla. Täydestä meni, eikä papin ilme värähtänytkään kun hän arvokkaasti otti alttarilla vastaan Kodakin uusimman kylkiäistuotteen piirustuspaperiin käärittynä ja siunasi sen. Tytär oli onnessaan. Tapauksesta viisastuneena seuraava lapsista saikin sitten kaiken: rukousnauhat, rukouskirjan, rosetin ja onnittelukortit luokkakavereille (niihin piti laittaa rahaa, mutta sitä en tehnyt).

Ensimmäiseen Ehtoolliseen liittyy paljon ylimääräistä.


Tällä kaikella ei pitäisi olla mitään tekemistä koulunkäynnin kanssa. Suomessa rippikoulu käydään kouluajan ulkopuolella - jos käydään. Irlannissa katolisella kirkolla on edelleen suuri valta kouluissa. Tästä myös johtuu, että sukupuolet erotellaan katolisissa kouluissa, koska aikoinaan kirkko koulutti opettajat: nunnat opettivat tyttöjä, munkkiveljekset poikia. Irlannissa pojat ja tytöt menevät eri kouluihin 4-5-vuotiaasta lähtien. Vain protestanttisissa vähemmistökouluissa ja maaseudulla, niin pienissä kouluissa joissa ei muuten saataisi luokkia kokoon, on yhdistettyjä kouluja. Minun lapsillani oli onnea, he pääsivät juuri tällaiseen kyläkouluun.

Viime vuonna paikkakunnallani on tehty aloite alakoulujen yhdistämisestä, ja tänä syksynä ensimmäistä kertaa kaikki pojat ja tytöt aloittavat koulutiensä yhdessä. Ylemmällä asteella (11-18v.) on neljä oppilaitosta, joista kaksi on yhdistettyjä, kaksi katolista, eroteltu sukupuolen mukaan. Jälkimmäiset ovat perua ajalta, kun nunnat ja munkit opettivat, tänä päivänä kummassakin on pelkkiä maallikko-opettajia. 



Tällaisia koulubusseja oli vielä muutama vuosikymmen sitten.

Irlannin kolmas erikoisuus (tosin Englannissa taitaa olla sama käytäntö) ovat koulupuvut, jokaisella koululla on omat värinsä sukkia ja solmioita myöten, villapuseroissa ja päällystakeissa on koulun logo. Katukuva ei paljolti eroa menneiltä ajoilta, uniformut kertovat heti, mitä koulua nuori käy, molemmat sukupuolet kauluspaidoissa ja solmioissa, pojilla suorat housut, tytöillä vekkihame ja polvisukat. 

Kuva koulu-univormuja myyvän yrityksen sivulta.


En ole koskaan saanut tyydyttävää selitystä siihen, miksi sukupuolet pitää erotella kouluihin. Yhteen tutkimustulokseen joskus vedotaan, jonka mukaan tytöt oppivat paremmin, kun poikia ei ole häiritsemässä. Katolisen kirkon dogma taitaa olla se tärkeämpi syy. Pelätään, että teini-ikäinen ei pysty keskittymään, kun vastakkainen sukupuoli istuu hiplausetäisyydellä.  Se, miten tämä sitten onnistuu paljon vaativammassa ympäristössä kuten yliopistossa tai työpaikalla, ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta, on mysteerio. Jos perheen lapsissa sattuu olemaan vain yhtä sukupuolta, lapsi saattaa käydä kaikki kouluvuotensa alusta loppuun vain oman sukupuolensa seurassa. Sukupuolten välinen kanssakäyminen rajoittuu koulun ulkopuolelle. Nuoret menettävät muutakin, kun eivät istu sekaluokissa: paikkakunnallani katolisen koulun pojat eivät voi opiskella kotitaloutta, tytöt taas puu- ja metallitöitä tai teknistä piirustusta.

Mitä muuta teinit sitten menettävät? Pojat eivät koskaan kuule tyttöjen mielipiteitä ja kokemuksia, kun keskustellaan yhteiskunnasta tai rooleista. Onko tämä syynä monelle miesvoittoiselle alalle, Irlannin eduskuntaan asti? Miehet eivät ole oppineet toimimaan arjessa ja työtilanteissa naisten kanssa ja päinvastoin. Stereotypiat ja ennakkoluulot toista sukupuolta kohtaan rehottavat, kun niitä ei ole voinut testata jokapäiväisessä kommunikoinnissa. 

Jos koulukiusaamista pelätään, valitettavasti sitä tapahtuu myös tyttö- ja poikakouluissa. Seksuaalisen häirinnän käsittelyyn taas oppii käytännössä, turvallisessa kouluyhteisössä, jossa on aikuisia puuttumassa tilanteeseen - ei pimeässä diskossa loppuillan humalatilassa. Eristäminen ei pelasta eikä suojaa ketään.  Jos jotain itse sekakoulussa opin, niin sen, että pojat ovat yhtä tyhmiä tai fiksuja kuin tytötkin, heillä on omat ongelmansa ja ryhmäkäyttäytymisensä, hekin ovat joskus avuttomia, masentuneita, hölmöjä. Siis ihmisiä, samanvertaisia. Eivät mitään mystisiä, arvaamattomia olentoja toiselta planeetalta.

Satuin istumaan yhtenä perjantaina pubissa, kun poikakoulun vanhimmat oppilaat tulivat iltaa aloittelemaan muutamalla oluella. Tyttöjä ei miesvaltaisessa pubissa näkynyt. Voin kuvitella, että tytöt istuivat vielä kotona meikkaamassa ja laittamassa tukkaansa - Irlannin nuoret naiset valmistautuvat ulos lähtöä varten kuin missikisaan. Sukupuolien törmäys tapahtui vasta myöhemmin, huumaavan meluisassa diskossa, pimeässä ja tungoksessa. Mitä toivoa siinä enää oli löytää mitään ihmisyyttä?

Rakkaimpia muistoja yhteiskouluajoistani oli koulun sosiaalinen elämä. Monimutkaiset pelit ja taistelut, rakastumiset ja rakastumisien torjumiset, ystävystyminen, väittelyt ja herjanheitto. Koulupäivän jälkeiset lorvimiset naulakolla ja pihalla, välkkärit, lintsaamiset, koulun diskot ja luokkaretket, bileet ja abijuhlat. Vaikka 15 ikävuoden tienoilla viimeistään tytöt usein tuntevat samanikäiset pojat liian lapsellisiksi ja etsivät vanhempaa seuraa, toveruus säilyy. Niitä muistoja en vaihtaisi mihinkään.

Monday, 6 April 2015

Universaalinen äiti

Irlantilaisen äitienpäivän kunniaksi menimme tyttären kanssa elokuviin. Minä sain valita. IFI eli Irish Film Institute Dublinin Temple Bar'issa on ainoa elokuvateatteri, josta löytää muutakin kuin Hollywood-roskaa, ja siellä on mainio ruokapaikka ja kahvio, sekä (niille, jotka elävät edelleen dinosaurus-kautta ja ostavat DVD:itä) hieno pieni kauppa josta saa kaikkia poikkeavia elokuvia, klassikoita, jopa ulkomaalaisia elokuvia.


Olin valinnut dokumentin In a House that ceased to be, joka kertoi Christine Noblesta - ei siis sitä fiktioversiota vaan eräänlainen aikamatka Christinen traagiseen ja uskomattomaan elämään. Christine Noble syntyi  vuonna 1944 Dublinissa esikoisena köyhään perheeseen, isä alkoholisti, äiti joka kuoli kun Christine oli kymmenvuotias. Siitä lähti tarina, joka vetää vertoja Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli- teokselle. 

Katolisen kirkon ja sosiaalitoimen mahti erotti sisarusparven toisistaan, Christine lähetettiin nunnien ylläpitämään kouluun Länsi-Irlantiin Clifdeniin, veli Letterfrackin koulukotiin, nuoremmat sisarukset jäivät orpokotiin Dubliniin. Kaikkia piestiin ja hakattiin ja kohdeltiin kaltoin. Muuta rikollisuutta heillä ei ollut kuin orpoutensa. Kaikille heistä kerrottiin, että muut sisarukset olivat kuolleet. Dokumentti oli järkyttävä.




Kun kävimme hiljattain lomalla Clifdenissä, Länsi-Irlannissa, dokumentti tuli ikäänkuin eloon. Maisemat ovat sekoitus villiä Atlannin rannikkoa smaragdinvärisine tyrskyineen, jylhiä vuoria, ruosteenruskeita soita, käppyräisiä tuulen kynsissä kouristuneita puita, taloja jotka törröttävät yksin horisontissa ilman minkään metsän tai notkelman suojaa, keskellä kivisiä peltoja. Mudan likaamia lehmiä, jotka seisovat takapuoli tuulta vasten, jauhamassa kuivaa heinää syöttökaukalosta, kun ruohoa ei enää ole talven jälkeen, ei vielä. Soisia lepikoita, joissa kasvaa tuntemattomia puita, kenties villiintyneitä rhododendroneita tai laakerinlehtipuita, tai vuoripihlajia. Karu, kylmä, julmankaunis maa. Tänne Christine karkoitettiin Dublinin Liberties-slummista.

Halusin nähdä surullisenkuuluisan Letterfrackin poikien koulukodin -  tai nuorisovankilan, tai pakkotyölaitoksen - on vaikea edes löytää suomenkielistä vastinetta paikalle. Haimme sitä sateisena päivänä kartoista ja Googlesta, turhaan. Kuvahaku paljasti historiallisia valokuvia, vanhan suuren kolmikerroksisen laitoksen, joka näytti seisovan keskellä suota, vuoren kupeella.




Sitten näkyi sama rakennus punakeltaiseksi maalattuna, joku paikallinen oppilaitos. Hätkähtäen tajusin, että seisoimme sen parkkipaikalla, siinähän se oli, keskellä Letterfrackin kylää, nyt siinä oli moderni oppilaitos, kirjasto, kahvila, ties mitä. Hämäävästi etuovelle vievä tie oli hävitetty  ja talon edessä oli iso nurmikenttä. Paljon oli tehty, jotta laitoksen historia ja ilme olisi häivytetty.




Lähdin samoilemaan rakennuksen ympäristöön, löysin pienet harmaat portaat jotka veivät ylös jyrkkää rinnettä. Ne veivät Pyhän Joosefin kirkon pihaan. Sivuportilla huomasin pienen kyltin: St. Joseph's Cemetery

Toisin kuin Suomessa, hautausmaita ei yleensä ole katolisen kirkon vieressä, joten uteliaisuuteni heräsi. Olin dokumenttielokuvassa nähnyt Christinen vierailevan veljensä käymässä laitoksessa ja sen hautausmaalla, oliko tämä juuri se? Harhailin sateen pieksemällä rinteellä, sitten lähdin kävelemään yhä ylemmäs soratietä metsikköön, vaikka alkoi jo pelottaa, ketään ei näkynyt missään. 



Löysin hautausmaan. Täältä ei ollut paluuta. Toisaalta, täällä pojat vihdoin saivat rauhan ja levon. Missään, edes sotilaiden hautausmaalla en ole nähnyt näin tuskaisia kylttejä. Paula Meehanin runoja, entisen Letterfrackin oppilaan itse kirjoittama purkaus, muistokirjoitus uhreille.



Hautausmaa on piilossa metsikössä vuorenrinteellä, sateella se oli vetelää suota, pienet sydämenmuotoiset hautakivet kaikki samanlaisia. Viimeisin oli vuodelta 1956, varhaisimmat 1900-luvun alusta. Ison valkoisen ristin jalustaan oli lisätty tusinoittain nimiä, olivatko he kaikki haudattu tähän pieneen maatilkkuun?










Totuus siitä, mitä laitoksessa tapahtui, oli tullut julki, eikä edes kirkon mahti voinut estää uhrien omaisia pystyttämästä muistolaattoja. Mietin, kuinka monet itkut oli tällä vuorenrinteellä itketty, tai jossain kaukana, näiden poikalasten takia. Joidenkin kohtaloa ei ehkä surrut kukaan, ketään ei ollut suremassa. Kaikkien nimiä ei edes ole tallennettu.




Eniten minua hätkähdytti se, miten keskellä kylää laitos oli, se suljettiinkin vasta vuonna 1975. Oli vaikea uskoa, että kyläläiset olivat tienneet, mitä laitoksessa tapahtui. Toisaalta, niinhän ihmiset elivät natsien kuolemanleirien vierelläkin, kävivät töissä, viljelivät maata, perustivat perheitä. Paha tapahtui toisille.

Kun joku ihmisryhmä leimataan toiseudeksi, toisiksi, heitä ei tarvitse kohdella kuten kaltaisiaan. Lähimmäisyys loppuu toiseuteen.


Letterfrackin koulun sisäpiha tänä päivänä

Vain puolen tunnin ajomatkan päässä työlaitoksesta on kuuluisa Kylemoren nunnaluostari, jonne virtaa tuhansia turisteja bussilasteittain. Lahjakaupassa oli myytävänä bendiktiininunnien tekemiä pääsiäismunia Freetrade-merkillä varustettuna. Tiesivätkö nunnat, mitä Letterfrackissa taphtui? Totta kai. Christine Noble itse kävi koulua läheisessä Clifdenissä, jonne hänet passitettiin, kun sisarukset julmasti erotettiin toisistaan. Hänen pikkuveljensä pääsi kerran Letterfrackistä nunnien ovea kolkuttamaan. Kun hän kysyi sisartaan, nunna kertoi , että sisko oli kuollut jo vuosi sitten. Veli yritti itsemurhaa uutisen kuultuaan, mutta epäonnistui.


Koulu oli nunnien johtama, ja Christineä hakattiin ja rangaistiin mitä julmimmin. Hän hyppäsi toisen kerroksen ikkunasta karatessaan ja mursi nilkkansa. Pääsi onneksi sairaalaan sen takia, ja parannuttuaan karkasi sairaalasta. On kuvaavaa, että elämä katulapsena oli hänestä sittenkin parempaa kuin nunnien koulukodissa. Sisaruksiaan hän ei onnistunut jäljittämään vuosikausiin, koska luuli että he olivat kuolleet. Nunnien ja pappien vaitiolo ja tietojen panttaaminen on jatkunut viime vuosille asti.



Christinen elämästä kertova dokumentti on paikoin vaikeaa katsottavaa. Edes dokumentti ei voi käsitellä tuskaisen menneisyyden syvyyttä. Christine ei todellakaan ole mikään Äiti Teresa. Hän kiroilee ja raivoaa, itkee, laulaa, sanat loppuvat, hän panee tupakaksi siskojensa entisen orpokodin rappusilla, puuskahtaa Fuck their privacy, kuka talossa nyt asuneekaan. Hänen voimansa loppuivat siinä kohtaa. Hän ei kyennyt pitämään huolta pikkuisista, kuten kuolevalle äidilleen lupasi, hän epäonnistui. 

Siitä Christine ei koskaan toipunut, hän ei kyennyt pelastamaan niitä kolmea tärkeintä, omia pikkusiskojaan ja veljeä.  Sen takia hän kiertää maailmalla pelastamassa katulapsia ja orpoja, yhä uusia, Vietnamissa ja Mongoliassa.

Dokumentin kliimaksin piti olla sisarusten jälleennäkeminen, kaikki neljä vihdoin koossa 50 vuoden eron jälkeen. Kun se sitten tapahtui, veljen kodissa Teksasissa, se olikin musertavaa. Onnen kyyneleiden sijaan tuli vain sanattomuus, syvä suru menetetystä elämästä, kaiken peruuttamattomuudesta. Kuten Christine sanoi: kun lasi paiskataan tuusan nuuskaksi, ei siitä enää koskaan voi tulla ehyttä.


Hautausmaan grottoon jätetyt lelut ja enkelipatsaat ovat surullisia muistomerkkejä.

Mietin, jäikö tästä kaikesta mitään positiivista käteen. Sen verran julkisuutta katolisen kirkon alaisena toimineiden nunnien ja munkkien väkivalta on saanut, ettei se enää koskaan tule toistumaan. Systemaattinen alistus, kidutus, pedofilia ja nöyryytys on nyt loppu. Toiset ovat saaneet äänen, ihmisarvon, rahallisia korvauksia, oikeudenkäyntejä. Menetettyä lapsuutta he eivät koskaan saa takaisin. Monien elämä tuhoutui alkoholismiin, itsemurhiin, mielisairauteen.

Mikä vimma saa Christinen kaltaiset ihmiset jaksamaan? Hän näyttää uurastavan väsymättä katulasten elämän parantamiseksi, ensin Vietnamissa, nyt Mongoliassa. Trooppisesta helteestä nelikymppiseen pakkaseen. 

Ehkä ainoa keino voittaa maailman vääryydet ja väkivalta on tehdä itse jotain hyvää. Niin paljon kuin mahdollista.


Toisin kuin Äiti Teresaa, katolinen kirkko ei tule kanonisoimaan Christine Noblea pyhimykseksi, vaikka hän on minusta kyennyt todelliseen ihmeeseen: voittamaan pahan.  Hän on esimerkkinä universaalisesta äitiydestä. Parempaa valintaa äitienpäivän elokuvaksi en olisi voinut tehdä!



Jälkeenpäin, kun hain linkkejä Googlesta tätä blogia varten, hämmästyin: Letterfrackin laitoksen takana on Connemaran luonnonalue, johon on tusinoittain linkkejä. Puiston toimisto on laitoksen entinen sairashuone, josta ei ole pitkä matka hautausmaalle. Jotkut uhrit viettivät toipilaspäiviä Infirmery'ssä kun tulivat pahoin piestyksi.  Kaikki pojat tekivät pitkiä päiviä laitoksen maatöissä, kesät talvet. Laitoksen kokki, munkkiveli, tuomittiin hiljan 12 vuodeksi vankeuteen vuosikymmeniä kestäneestä pedofiliasta. 



Luonnonpuiston Visitor Centreen vie tie kylän ulkopuolelta, sen kahvila, joka on sijoitettu vanhaan maatilarakennukseen, kehuu myynnissä olevan mehukkaita porkkanakakkuja. Lasten leikkipaikka ja piknik-pöydät ovat kivenheiton päässä laitoksen hautausmaasta. Itse luontopolku kiertää Diamond Hillin vuorta ympäri. Entisessä munkkien asuntolassa on nyt omalaatuinen hostelli, Monastery Hostel. Luonnonpuiston kotisivulla mainitaan erittäin lyhyesti Letterfrackin koulukoti, ja hautausmaa, josta tiedetään kovin vähän. Josta ei ilmeisesti haluta turistien tietävän! Löysin tästä blogin.

Ottaen huomioon miten paljon julkisuutta paljastukset ovat Irlannin mediassa saaneet, ei ihme, että Letterfrackin kylä yrittää piilottaa surullisen historian ja luoda paikalle jotain positiivista vetonaulaa. Löysimme Visitor Centren vasta seuraavana päivänä, kun sää hieman parani, sokeritopan muotoinen Diamond Hill löytyi myös, kun pilvet väistyivät. Todella kaunis paikka.

Googlesta löysin myös Letterfrackin Runopolun, Poetry Trail, jota pitkin voi kävellä ja löytää paikan inspiroimia runoja. Linkistä löytää myös kartan, jonka avulla löytyvät blogissani mainitut kohteet.

Tämä runopari oli hautausmaan vieressä:




Christine Noblen hyväntekeväisyysjärjestö orpojen ja katulapsien elämän parantamiseksi on kasvanut yhden tavallisen naisen visiosta jättimäiseksi kansainväliseksi organisaatioksi, joka muunmuassa mahdollistaa vapaaehtoistyön fysioterapian opiskelijoille. Tyttäreni oli tällaisella vapaaehtoisleirillä orpokodissa Vietnamissa Ho Tshi Minh'issä - syy, miksi edes koskaan kiinnostuin Christien Noblesta eli Mama Tinasta, joksi häntä siellä päin kutsutaan.  On uskomatonta, että Vietnamissa syntyy edelleen vaikeavammaisia lapsia, jotka kärsivät 1970-luvun sodan kemiallisesta aseesta, Agent Orangesta. Nämä lapset eivät kuulemma ole edes orpoja, heille ei vain ole paikkaa muualla, edes omassa perheessään.



Christinen järjestön kotisivulle voi tutustua tästä.

Lyhyt traileri dokumentista tästä Irish Timesin artikkelista.