Pages

Friday, 27 November 2015

Välihousumuuttajan päiväkirjaa

Kuten arvata saattaa, ulkosuomalaisen paluumuutto ei suju kommelluksitta. Ei edes välihousumalliin, välivuodeksi. 
Yli 35 vuoden ulkomailla asutun vuoden jälkeen Suomi näyttää aika erilaiselta maalta, kuin se jonka jätti taakseen. Itsekin on aika erilainen. Silloin ei ollut ryppyjä. 

Kerran vuodessa vietetyt, hartaasti odotetut lomaviikot Suomessa kuluvat aivan eri malliin kuin maassa asuminen pitempään. Lomalla vain huokailee S-Marketin rahka- ja ruisleipähyllyjä ja kahmii ekstaasissa suomalaisia CD:tä ja DVD:tä pitkittämään kotimaan ikävää. Ostaa Marimekon pannulapun ja pienen räsymaton Anttilasta, muistuttamaan Suomesta siellä jossain kaukana. 


Kun Suomessa asuu pitempään, ekstaasi alkaa hälvetä. Eihän sellaisessa kiihtymyksen tilassa kukaan jaksaisi, adrenaliini tappaisi. Maisemiin tottuu, kieli alkaa sujua niin päässä kuin suussa. Ruokakulttuuri alkaa näyttää realistisemmalta. Huomaa epäkohtia. 

Jotta en kuulisi heti alkuun voitonvirttä niiltä, jotka ennustivat: Mitäs minä sanoin, ei Suomeen enää voi palata kun on niin pitkään asunut poissa, paljastettakoon, että olen entistä suuremmalla vimmalla alkanut suunnitella lopullista paluumuuttoa. Tämä on vain välivuosi, mutta toivon, ettei se jää sellaiseksi.


Realismi on tietenkin astunut lomailijan hehkutuksen sijaan. 

Ensi lumi 20.11.15
Kesän valo ja vehreys on vaihtunut ruskaksi ja sitten harmaudeksi, ja pimeys oli todella masentavaa viimeiset viikot. Sitten, täällä pohjoisemmassa, satoi yhdessä päivässä 30cm lunta ja maisema oli kuin satukirjasta. Lumen kuorruttamia ja sen kaarelle painamia puita. Loputonta lumista joulukuusimetsää. Lumen narskumista jalan alla. Lumihiutaleita kielellä, ihan kuin nuorena. Nyt lumi on taas sulanut, mutta avaan verhot joka aamu odotellen ihmeen toistumista. 




Suomessa on yllätys, yllätys kuitenkin paljon ikävää. Uutta sellaista on mölymystö, jota todellakaan ei kannata seurata netissä raivoamassa maahanmuuttajista ja feministeistä. Suomalaiset levittävät valheita ja suoranaista vihapuhetta, joka perustuu väärennettyyn tiedonlevitykseen, aivan kuten venäläiset trollitehtaat. Suomalaisissa miehissä asustaa paljon naisvihaajia. Jees, suomalaisissa. MV-sivusto on yksi Suomen häpeäpilkku. Onneksi on olemassa sellaisia kuin Saku Timonen, joka jaksaa taistella mölymystöä vastaan, vaikka totesikin, että he saattavat olla ihmisavun ulottumattomissa. 

Ajattelen aina, että jokaista mölykköä kohden on kaksi hiljaista, rehellistä suomalaista, jotka ovat valmiita kohtaamaan uuden ja punnitsemaan tiedon oman kokemuksensa ja järkensä valossa, eikä jonkun uusnatsin sylkiraivon kiihottamana. Monilla on sukulaisia ulkomailla, ja sen mukaista hiljaista tietoa, että ihmisiä ne taitavat olla muuallakin maailmassa, jonne mahtuu sekä hyvää ja pahaa. Moni ulkosuomalainen, joka on avioitunut ja saanut lapsia ei-arjalaisen näköisen puolison kanssa saattaa kuitenkin huomata, että kantasuomalaisten rasistiset kommentit ulottuvat nyt heihinkin. 

Tämä on ehkä ollut minulle häpeällisintä, rasismin nousu Suomessa. Mutta uskon, että he eivät edusta enemmistöä. 


Joskus suomalaisuus kaipaa ravistelua. Suomalainen ruokakulttuuri on arka aihe. Ruoka on peruselinehto, josta ei saa valittaa, jos se tarjotaan ilmaisapuna. Suomessa on monia loistavia ruokia: lohisoppa, lanttulaatikko, juustot, viljaiset leivät, vispipuuro, marjaruuat. Mutta on myös epämääräisiä "kiusauksia", vetisiä liharuokia, mauttomia raastesalaatteja ja kuivia piirakoita. Mauttomuus eniten kaivelee ulkomaalaisen makunystyröitä. Hei, yrtitkin on keksitty! Ja mausteita on  maailma täynnä, muitakin kuin suola. 

Maailman surkeimpana ja laiskimpana kokkina en saisi sanallakaan arvostella muitten tuotoksia, mutta tämä oli pakko rykäistä ulos. 

Kaikki on syötävä, joka ei edestä pakene, hoki isäni, jolle ruoka oli pyhää sodanaikaisen nälän jälkeen. Joskus ruoka ei vain maita, vaikka kuinka jauhaisi. Nälkä sillä tietysti taittuu. 

Varo vastaantulijaa! Hän saattaa tervehtiä.
Moni asia Suomessa ihmetyttää ulkosuomalaista. Olen niin tottunut irlantilaiseen vieraanvaraisuuteen ja sosiaalisuuteen, että kärsin puhumattomuudesta tai siitä, että joku juhliin tulija jätetään huomiotta, ilman istuinpaikkaa, juttuseuraa tai lasia/lautasta/kuppia käteen. Vierustoverin kanssa pitää minusta jutella pöydässä, ja emäntää/isäntää kiitellään ylenpalttisesti. Vieraskielistä ei jätetä ulkopuolelle. Näin ei aina käy Suomessa. Puhumattomuuteen en totu ehkä enää koskaan: siihen, ettei tervehditä, kun joku tulee vastaan korvessa lenkkipolulla, tai kun istutaan vierekkäin pöydässä. Toisinaan, kun on yrmy olo, helpottaa kun tietää, ettei tarvitse puhua, mutta on se silti jännitteistä. Kivempi kun kysyy jotain toiselta. 

Huumori on myös erilaista Suomessa. Irlannissa vitsailu on normi, ja jonkinmoinen venkoilu melkeinpä sosiaalinen pakko. Tässä savolaiset pärjäävät hyvin irlantilaisten kanssa. Suattaa se olla noinkin. Suattaa ettei ole. Irlantilaiset vitsit isäntäperheen pöytähopeiden kähmimisestä, tai ensimmäiseksi mieleenjuontuvat porsaanreikien metsästykset säännöstä kuin säännöstä kuulostavat Suomessa vähän oudoilta. Olen oppinut huomioimaan kuulijakunnan huumorin laadun. 

Suomalaiset ovat usein liikuttavan rehellisiä, suoria ja konstailemattomia. Asiat sanotaan niinkuin ne ovat, ja poliitikkoja, jotka kääntävät takkinsa valtaan päästyään, halveksitaan syvästi. Ihmiseen, joka kerran syö sanansa, ei luoteta. Irlannissa kiertely on osa kansanluonnetta, eikä loogisesti kukaan sitten luota kehenkään. Yksikään kukkakauppa ei jätä tavaroitaan kadulle sulkemisajan jälkeen, kuten tehdään Suomessa, ainakin pienimmissä kaupungeissa.

Olen tykästynyt uudestaan kotimaahani. Niin kovasti, että suunnittelen vakavissani paluumuuttoa. On aika palata kotiin. Täällä on minun kansani, sukuni ja historiani, täällä soi kieleni, tänne tunnen kuuluvani. Sitä tunnetta on vaikea selittää. Ihmiset, jotka kutsuvat kylään, vaikkeivat ole nähneet kolmeenkymmeneen vuoteen, lukemattomat halaukset ja tervetulotoivotukset, elämänmittaiset päivitykset kun nähdään, langanpätkien löytäminen. Niistä on minun paluumuuttoni tehty. Tunnen, että olen olemassa täällä. Yksinäisyys on myös erilaista. Irlannissa siihen liittyy jatkuva koti-ikävä, täällä tiedän, että olen vain bussi- tai junamatkan päässä hyvästä ystävästä. Ja niitä on paljon!

Ihan äkkiä ei muutto tule tapahtumaan, mutta tärkeintä on tehdä päätös. Tunnen, että tulevaisuuteni on Suomessa, vaikken koskaan voikaan jättää Irlantia sydämestäni - siellä on niin paljon elämääni. Ulkosuomalaisilla on usein tämä jakomielinen olo - kaipaus sinne, missä ei ole, omituinen juureton olo kahden maan välillä. 

Elävästä mallista piirretty.
Olen oppinut parissa kuukaudessa niin paljon suomea, terävöittänyt kirjoittajan taitojani ja boonuksena virvoittanut piirtäjää itsessäni, että joskus olen läkähtyä tähän luovuuden tsunamiin. 

Opiskelijaelämä on ihanaa, suosittelen! Nuorten kanssa nauraminen pudottaa vuosia harteilta. Jos on mahdollisuus ottaa vapaata työstä tai muuten irrottautua oravanpyörästä, vapauttaa se suunnattomasti energiaa. Entiset masennukset, päänsäryt ja letargisuus on kadonnut. Elämäni on täysin muuttunut. Televisiota en ole nähnyt kolmeen kuukauteen, sen sijaan olen lukenut ahmimalla. Shoppailun sijaan hankin elämyksiä, luon itse uutta, kuljen luonnossa. Päivääkään en ole sairastanut. Tunnen nuortuneeni ainakin kymmenen vuotta!

Tässä tämän kuun bloggaus, tämä oli ihan pakko saada kerrotuksi maailmalle!

Seuraava postaus saattaakin tulla taas Irlannista, sillä jouluksi palaan sinne toiseen kotimaahan. Saapi nähdä, minkälainen kulttuurishokki siellä odottaa!




Thursday, 29 October 2015

Naiseus haussa

Tampereella Sarah Hildenin museossa on koukuttava näyttelyotsikko: Aseina huulipuna ja kyyneleet? Näyttelyssä luvattiin sekä esittää että kyseenalaistaa naiseuteen liittyviä stereotypioita. Vaikka en tunnusta käyttäneeni niin huulipunaa kuin kyyneleitä aseinani koskaan, naiseutta usein pohtineena päädyin katsomaan näyttelyn kahdesti. Hildenin museo on varmasti maailman kauneimmalla paikalla, Näsijärven rannalla.




Ensimmäisellä kerralla huuhailin siellä yksinäni, ja harmikseni totesin, että miestaiteilijoiden teokset (n. kymmenen 27:stä, paljon enemmän kuin näyttelyselosteessa mainittu "muutama miesnäkökulma"!) olivat paljon vaikuttavampia. Olisin jotenkin halunnut naisten hallitsevan tämän paremmin. Toisaalta saattaa olla, että näyttelyyn oli vain valittu museon kokoelmista töitä, jotka sopivat teemaan.


Kaikkein kammottavin oli näyttelyjulisteeseenkin painettu Chantal Joffe:n Omakuva, valtava alastonmaalaus tyhjyyteen tylsästi tuijottavasta rujosta naisesta. 





Alberto Vian'in pronssista veistosta Suuri äiti sen sijaan olisin katsellut lopun ikääni, eri kulmista. Kaunis mikä kaunis.



George Segal: Ovea vasten nojaava tyttö (1972)
Toisella kerralla olin raahannut mukaani miespuolisen lähisukulaisen. Mukana oli tällä kertaa myös pitkäaikaisin naispuolinen ystäväni - olemme pitäneet yhteyttä esipuberteetti-iästä lähtien. Siis siitä lähtien, kun olemme ylipäänsä naiseutta tunnistaneet. Hänkin kauhisteli rumia naiskuvia. Naiseutta emme oikein löytäneet mistään. Mies sen sijaan ihastui - miestaiteilijan - kipsireliefiin, joka oli ilmeisen eroottinen.

Mitä naiseus sitten on? Yritin hakea sanalle määritelmää moneen otteeseen. Olen aina vahvasti tuntenut ja tunnistanut oman naiseuteni, ja jollain tasolla se on sidoksissa anatomiaan, biologiaan, seksuaalisuuteen, hedelmällisyyteen ja äitiyteen. Näin sanoessani tunnen tekeväni vääryyttä naisille, jotka eivät saa tai halua lapsia. Onko heissä vähemmän naiseutta? Voiko naiseuden määritellä vain erilaisuutena, suhteessa toiseen eli mieheen? Miten naiseus ilmenee kahden naisen välisessä rakkaudessa? Entä vanhassa naisessa, vanhuksessa?

Eräs Hildenin näyttelyteos oli Helinä Hukkataipaleen video vanhasta metsä-Martasta, joka ei laiskottele, vaan väsymättä leikkaa valkoisesta lakanasta matonkuteita metsämättäillä, ja väliin Rooman Piazzalla, turistien ihmetellessä. Miehen mielestä hänessäkin oli naiseutta.



Kari Vehosalon fotorealistiset maalaukset koskettivat naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, jonka tunnistin heti. Maalaukset olivat vaikuttavia kasvokuvia.











Näyttelyssä oli vain yksi raskaana oleva naisfiguuri, Edward Kienholtz'in pianonkoskettimilla epämukavasti makoileva alaston. Olen nähnyt useita vaikuttavia taideteoksia raskaana olleista naisista, tämä ei ollut yksi niistä. Raskaana oleva nainen on kaunis, vaikkei yleensä omasta mielestään. Hän kantaa toista ihmiselämää sisällään, se on ihmeiden ihme. Se muuttaa hänet loppuiäkseen. Sekö on naiseuden ydin?
Tuula Lehtinen: Posliinikokoelma (2006)

Ei, tunsin naiseuteni jo paljon ennen äidiksi tulemista. Kenties se vain liittyy hormoneihin ja seksuaaliseen heräämiseen. 




Naiseus oli teemana tavalla tai toisella myös Eija-Liisa Ahtilan, suomalaisen taidekentän kansainvälisen supertähden (näyttelyselosteen termi) näyttelyssä Hämeenlinnan taidemuseossa. Alakerran videoteokset ja valokuvat olivat kuitenkin pettymys. Ne olivat osittain nolottavan voyeristisia, ta ne tekivät katsojasta voyeristin. Alastomasta nuoresta naisesta oli tehty koira. Miksi? Yhdellä videolla nuoret tytöt pohtivat seksuaalikokemuksiaan ilottomasti massiivisilla seinänkokoisilla valkokankailla. Seuraavalla videolla nainen käy läpi ilmeisesti insestikokemusten herättämiä traumoja ja henkistä hajoamista. 

En tiedä, onko taiteen tehtävänä käydä läpi seksuaalisia traumoja. Sellaisia kokeneille nämä videot eivät ainakaan huojennusta tuo, ahdistavat vain lisää. Kenties videon ideana on valistaa miehiä? Ehkä naiseuden riemuista ei toisaalta saa provosoivaa videotaidetta, ehkä siitä tulisi pornoa. Ehkä en vain tahdo enää jaksaa näitä ankeita videoita, jotka ovat kuin ärsyttävän hidastempoisia amatöörielokuvia: kameratyö on kömpelöä, juoni kankea tai puuttuu kokonaan, loppufiilis silkka turhautuminen. Mieluummin katson hyvin tehdyn dokumentin tai lyhytelokuvan kuin taidevideon. Kysyin eräältä kuvataiteilijalta, miksi videotaidetta tehdään, ja hän vain virnisti arvoituksellisesti: miksi ei?


Yksi Ahtilan työ pitää kuitenkin mainita Sibelius-vuoden kunniaksi: mahtava 6-näyttöinen horisontaalinen videoteos tuulessa huojuvasta kuusesta, Aulangolla kuvattu. Asetuimme kyljellemme penkille katsomaan sitä, ja olo oli raukea kuin oravanpojalla kuusen latvassa. Kaunista!

Naiseuteen en siis löytänyt määritelmää taiteesta, Tuntuu, että kaikki tietävät intuitiivisesti, mitä se on, mutta kun sitä yrittää pukea sanoiksi, se hajoaa käsiin. Jokainen kulttuuri ja aikakausi myös määrittää naiseuden uudestaan. Naiseutta määritellään useimmin ulkoapäin.

Kenties naiseus tulee naisen sisältä, voimasta ja itsetunnosta, oman kehon mahdollisuuksista. Transseksuaalien väärä keho-tuntemuksissa minua kiehtoo se, että joku voi tuntea olevansa nainen, vaikka hän on biologisesti miehen ruumiissa. Mitä se tarkoittaa?

Transvestiittien naiseus taas näyttää irvokkaalta stereotypialta, eivät he halaja kuukautisia, raskauksia tai vaihdevuosia, vaan korkkareita, peruukkeja, huulipunaa ja verkkosukkia. Minusta ne ovat tamperelaisen näyttelyteeman mukaisia kahleita! Tai sitten olen vain kateellinen kaikille, jotka korkkareissa osaavat kävellä.

Jospa naiseuden ydin onkin hellyyttä, huolenpitoa, äidillisyyttä? Sitä mikä pitää elämän liikkeessä ja suojelee sitä. Jos se on naiseutta, sitä toivoisi satavan taivaasta mannan tavoin, kaikkialle, pehmentämään miehisiä ratkaisumalleja, ruokkimaan puutetta, suojelemaan heikompia. Tekemään väkivallasta lopun. Niin että hävettävää ja heikkoa olisi väkivalta, ei hellyys ja hoivaus.

Naiseuden etsiminen toi vain lisää kysymyksiä, ei vastauksia. Ehkä se on taiteen tehtävä. 

Kirjoitin myös joskus, naiseuteen väsyneenä:

Ehkä sitten
kun minusta tulee niin vanha,
että olen neutri

löydän itsestäni
                ihmisen.


Aivan lopuksi, kun tuskissani löin viimeisen kortin pöytään ja naputin Googleen hakusanaksi naiseus, tuli eteeni kaikkein paras teksti naiseudesta. Merkittävin lause siinä oli:

On tärkeää asettaa rajat sille, millaiseen muottiin suostuu naisena.

Siinäpä se, pähinänkuoressa. Voimaannuttava teksti löytyy kokonaisuudessaan tästä: http://www.promama.fi/fi/naiseus





Thursday, 24 September 2015

Kulttuurielämyksiä Tampereella

Kulttuurikorppis on liehunut ahkerasti Tampereen nähtävyyksissä. Jostain syystä tämä kaupunki jää aina Helsingin ja Turun varjoon, vaikka mielestäni Tampere on jotenkin rouheampi ja viriilimpi kuin nuo edellämainitut. Ihmiset ovat ystävällisempiä, ja nysse-kuskit juttelevat. Kulttuurikohteet voi käydä läpi kävellen.




Kuljeskelin Tampereen museoalueella, entisen Finlaysonin ja Tampellan vaatetehtaiden punatiililabyrintissä. Tampere oli Suomen ensimmäinen todella teollistunut kaupunki, vähän kuin Manchester Englannissa. Vanha tehdasmaisema on mainiosti onnistuttu muuntamaan kulttuurikäyttöön. 


Kaarina Kaikkosen installaatio





Vapriikki on museokompleksi, jossa riittää koko päiväksi katsottavaa. Tällä kertaa ehdin koluta vain yhden osaston kunnolla, näyttelyn nimeltä 1918 joka kertoo Suomen sisällissodasta kuvin, äänitallentein ja efektein. Olen sen nähnyt kerran ennenkin, ja nyt oli aikaa perehtyä syvemmin. Ensimmäisellä kerralla näyttely oli shokki, miksi en 
koskaan tiennyt tästä? Koulussa aihe ohitettiin tosi nopeasti. Ehkä oli tärkeintä muistella yhteistä eikä jaettua rintamaa sodanjälkeisessä Suomessa. Historia myös kerrotaan voittajan suulla. Näitä kuvia ei näkynyt missään minun nuoruudessani (ovat onneksi nytkin vähän piilossa yhdessä huoneessa). 




Luonnontieteellisen osaston eli täytettyjen elukoitten näyttelyn ehdin käydä juoksemalla läpi. Onnistuin kuitenkin kuvaamaan täytetyn uroshirven läheltä. Kun latasin sen huvikseni luontokuvien sekaan Facebookiin, kysyi eräs irlantilainen, joka saa jäädä nimettömäksi, eikö hirvi huomannut minua, kun pääsin niin lähelle ottamaan kuvan. Auts.



Werstas, Työväenmuseo, joka muuten on ilmainen, oli liikuttava aikamatka. Taidan itsekin olla museotavaraa, kun huomaan katselevani hellyydellä 1960-ja -70-lukujen tekstiileitä, pyyhkeitä ja kankaita. Unohdin, että lapsuudessani kaikki oli Made in Finland. Museo sai tekstiilitehtaan elämään, varsinkin sen työntekijät. Erityisesti minua kiinnosti työväenaatteen alku ja ammattiyhdistysliikkeen synty.  Näin suurella työllä ja taistelulla luotiin työajat, työturvallisuussäädökset, lomat, sairaspäivärahat, eläkkeet. Mitään ei annettu, vaan siitä piti taistella, jopa lakkoilla. Tämä on syytä muistaa nyt, kun puhutaan saavutetuista eduista. Yksinään ei kukaan saavuttanut yhtään mitään.









Historia havisee Tampereella myös Tallipihan lehtipuissa. Vanhan kaupunginherran tallipihakorttelista on tehty artisaanikylä, jossa on kahviloita ja putiikkeja. Jostakin kulmasta katsottuna se näytti vähän Pariisilta. Odotan joulumarkkinoita! Tallipihan edusta ei juuri ole muuttunut sitten tämän kuvan ottamisen, paitsi että olin jäädä auton alle sommitellessani samaa kuvaa tänä päivänä!




Mältinrannan Taidekeskuksessa oli Pirkanmaan 6. triennaali (päättyy 29.9.15). Ilkka Virtasen työt pysäyttivät totaalisesti. Kun taide koskettaa, tai pikemminkin raastaa yllättäen, tietää että se on hyvää. Nämä taidokkaasti tehdyt puuveistokset kauhistuttivat, ensin luulin niitä luurangoiksi. Tarkemmin katsellessa niistä paljastui epämuodostumia, hybridejä, outoja eläimiä. Ne järkyttivät sen verran, että oli pakko ottaa kuvia ja toiseksi hakea näyttelyselosteesta teoksen nimi. Se oli 3 500 000 jKr. Joskus nimi avaa aivan uusia maailmoja taideteokseen, ja vie uudelle matkalle. Tässä tapauksessa katsojan oma mielikuvitus lähtee avaruusmatkalle tulevaisuuteen, miettimään dystopioita, jotka olisivat saattaneet aiheuttaa oudot oliot. Mutaatioita, vai aivan uusi alku tälle maapallolle 3,5 miljoonan vuoden kuluttua? Sopii miettiä. 



Lattialle valahtanut, tammesta veistetty Trilobiitti n:o 10 toi mieleen Pompeijin tuhkamuumiot, Munch'in Huudon, ja muinaiset maljakot, kaikki yhdessä rysäyksessä. Jostain syystä se sai minut kyyneliin.



Aivan toisenlaisen esteettisen elämyksen toi kellaritilan taidelainaamo, josta olisin mielelläni vuokrannut seinälleni Mari Arvisen Arctic Flow'n, jossa on kaikki lempivärini. Tätä voisin katsella lopun elämääni, se on hintansa väärti, mutta budjettini ulottumattomissa. Taidelainaamosta saa muuten vuokrata töitä jopa 20 euroa/kk, ja jos työhön kiintyy, sen voi lunastaa ja vähentää vuokran hinnasta. Osamaksutaidetta?


Silmänurkastani näin mieshahmon seisovan gallerian toisessa päässä. Lähemmäs päästyäni tajusin, että se oli virkattu! Tuollaisen haluaisin vartioimaan eteistäni. Kova jätkä, paitsi että se on pehmolelu. Liisa Hietasen kätten jälkeä.

Veli.



Ja sitten teatteriretkeen. Taivaslaulu, Pauliina Rauhalan hienosta romaanista Seija Holman taitavasti toteuttama näytelmä Työväen Teatterissa liikutti. Muuta sanaa ei voi käyttää.  Lestadiolaisesta Viljasta ja Aleksista kertova tarina pohtii lestadiolaisuuden peruspilaria, ehkäisykieltoa ja sen seurauksia. Ohimennen puututaan myös saman uskonlahkon muihin synkkiin puoliin. Henkilökohtaisesti minulla on hyvin vähän positiivista kokemusta ja sanottavaa lestadiolaisuudesta, vaikka ymmärrän mihin kaaokseen se aikanaan syntyi Lars Leevin toimesta Lapissa, alkoholismin ja yhteisön hajoamisen takia. Nykypäivänä ei naisia pitäisi kenenkään määrätä jatkuviin raskauksiin. Perheenlisäyksen pitäisi olla jokaisen naisen valinta - ja nimeonomaan naisen itsensä, jonka on kestettävä raskauden ja synnytyksen vaivat ja komplikaatiot. Siihen ei yhdelläkään miehellä ole sanomista, anteeksi vain.

Näytelmän teema liippasi niin läheltä monessa kohtaa, että kyyneleet virtasivat. Suvi-Sini Peltolan uskomaton rooliveto Viljan viattomana tyttärenä oli melkein sietämätöntä katsottavaa. Lapset usein unohdetaan tyystin kaikissa aikuisten väittelyissä moraalikysymyksistä. Itse uskoa ei näytelmässä pilkattu, vaan mietittiin Raamatun sisintä sanomaa. Näytös oli loppuunmyyty.

Näytelmän lavastus oli osuvan minimalistinen, kirjassa esiintyvät pitkät tekstiosuudet oli hienosti taiottu esiin, värimaisema oli pinkki ja sininen. Teatterikamuni oli samaa mieltä, että päänäyttelijäpari oli kuitenkin liian freesi kuuden lapsen ja kaikkien koettelemuksien jälkeen. Minua myös nauratti ponnekkaasti lauletut virret: ne pitää laulaa hitaasti ja synkästi, paatoksella eikä pirteästi. Mutta sitä ei ehkä osaa kuin aito lestadiolainen.


Tallinpihan putiikeista löytyy rohtoa joka vaivaan.


P.S: Blogistani saattaa saada vaikutelman, että nautin kyynelehtimisestä. Mikään ei voisi olla lähempänä totuutta, kun on kyse taiteen vaikutuksesta!

Syväsukellusta


Olen viettänyt Suomessa nyt yhtäjaksoisesti kuusi viikkoa, pitempään kuin koskaan lomillani. Ulkosuomalaiset tietävät, miltä tuntuu pinnistää kaikki muutamaan lomaviikkoon Suomessa. Pitää nauttia joka sekunnista, kulkea silmät auki ja imeä joka maisema, joka tuttu talo ja tie, käyttää haju- ja makuaisteja kuin voisi pysyvästi tallentaa ruisleivän maun tai saunavihdan tuoksun. Pitää ehtiä uida, mökkeillä, ostaa tuliaisia ja kaikkein pahinta: pitää ehtiä tavata kaikki rakkaat niin lyhyessä ajassa, että tietää jo etukäteen sen olevan mahdotonta. 

Ihmistä ei ole rakennettu niin, että hän voi elää suuria tunteita joka päivä. Tavata kerran vuodessa lapsuudenystäviä tai vanhempia, sisaruksia, sukulaisia, halata vesissä silmin ja kertoa heti kaikki, kuten eräs ystäväni vinoilee. Ja yhtä pian taas halata ja surra pitkää eroa ja ajatusta, milloin näemmekään seuraavan kerran. Usein olen saanut olla yksin kokoamassa tunteitani ja ajatuksiani, kelaamassa kuultua ja koettua vain junassa matkalla yhdestä kyläpaikasta toiseen. Loppujen lopuksi jäljellä on vain liiasta kahvista, viinistä ja valvomisesta tutiseva zombi, joka ei jaksa puhua, vaan hokee: joko mä kerroin tän? Kun kuulumiset on kysytty niin moneen kertaan.

Tätä en ole nyt joutunut kokemaan. On riemullista tietää, että on kokonainen vuosi tavata kaikkia tuttuja, useampaankin kertaan, sovitella rauhassa aikatauluja, miettiä retkiä ja tapaamisia. Voi kävellä kiireettä metsissä, teillä ja rannoilla, ilman sitä tuskaista kaipuuta, ettei taas kohta näe sitä maisemaa. Olen rakastanut puitten asteittaista värjäytymistä ruskan liekkeihin, poiminut mustikoita, puolukoita ja sieniä. Nuuhkinut. Se on totta, mitä joku sanoi: Suomi tuoksuu mullalta.







Olen tietoisesti välttänyt uutisia. Tiedän, että Suomi on paikoittain sekaisin uusista pakolaisista, katunäkymä syrjäseudun pakolaiskeskuksissa muuttunut. En ole sitä itse vielä nähnyt. Dublin - ja monet muutkin suuret kaupungit Irlannissa - ovat jo nyt niin kosmopoliittisia, että erilaisuuteen on tottunut. Niin tottuvat suomalaisetkin.

Kun resurssit alkavat kuivua, joutuvat erilaiset syntipukiksi. Irlantilaiset olivat mamuja Englannissa, myös he joutuivat rasismin kohteeksi. Muistan lukeneeni Lontoossa yleisönosastoissa vihaisia kirjoituksia siitä, miten irlantilaiset tulivat ja veivät kaupungin asunnot, ryyppäsivät, elivät sossulla. Ilman maahanmuuttajien halpaa työvoimaa ei sodanjälkeistä Englantia olisi rakennettu. 

Olen itsekin mamu eli maahanmuuttaja Irlannissa ja olen ajoittain joutunut turvautumaan Irlannin sosiaaliturvaan, ja ollut kovin kiitollinen siitä turvaverkosta. En ole kuitenkaan koskaan kuullut irvailuja siitä, kenties ihonvärini takia? Myöskään lapsiani ei ole kiusattu, koska he eivät näytä erilaiselta tai edusta toiseutta. Rasismi on ihonohutta.

Sen tiedän takuuvarmasti, että harva jättää vapaaehtoisesti kotimaataan ja kulttuuriaan. Siihen on yleensä tosi hyvä syy. Ne, jotka nimenomaan valitsevat  ulkomaille muuton, ovat etuoikeutetussa asemassa ja sopeutuvat usein hyvin uuteen kotimaahansa. On paljon ulkosuomalaisia, jotka eivät yhtään ikävöi Suomeen. Ehkä oma lähtöni oli niin vähän harkittu ja paluumuutto aina niin mahdotonta, että koti-ikävä jäi.


Olen ollut onnellinen Suomessa. Tiedän, että elän erikoista elämää opiskelijana, eikä tämä voi jatkua.  Aion kuitenkin nauttia jokaisesta päivästä yksitellen ja perusteellisesti.

Elän nyt maailmassa, jossa tutkiskellaan ja pohditaan sanoja ja luetaan tekstejä. Kun päivän tärkein oivallus on, mitä tarkoittaa kaksiääninen diskurssi tai kerronnan tasojen analysointi ja voi sukeltaa vaikka mytomaanin todellisuuteen, alkaa normaalielämä tuntua kaukaiselta.

Minulla on kerrankin niin iso työpöytä, että siihen mahtuu kaikki, eikä mikään putoa reunalta. Minulla on oma huone, se mitä Virginia Woolf kehoitti kaikkia naisia hankkimaan. Voin keittää kahvit milloin haluan, käydä suihkussa, lukea, kirjoittaa, nukkua, kuunnella musiikkia. Aikaa ei tuhraannu ruuanlaittoon tai siivoamiseen. Supermarketissa elvistelen pelkän jogurttipurkin ja suklaapatukan kanssa kuin teini-ikäinen. Kaikki tämä oli ison perheen huoltajana vain kaukainen unelma. Minulla on nyt aikaa. Pelkästään se, että on näin paljon aikaa, vapauttaa stressistä. En katso tv:tä enkä roiku Facebookissa iltoja. Viikonloppuisin lähden kulttuurikierroksille, tapaamaan kavereita tai kävelemään luontoon.

Toivon, että syväsukellus jatkuu, eikä tarvitse pitkään aikaan nousta pinnalle haukkomaan henkeä.