Pages

Saturday, 6 September 2014

Ulkosuomalaisen mietteitä

Kun katselee maailman uutisia, tuntuu, että miljoonat ihmiselämät vellovat paikasta toiseen. Itkien ja vastahakoisesti, kuten sotaa tai luonnonkatastrofeja pakenevat. Sivistyneesti ja suunnitellusti, kuten opiskelijavaihdossa tai työviisumi taskussa, uutta elämää hakien. Väliaikaisesti tai lopullisesti, koskaan ei tiedä. 

Miten maan tai kokonaisen maanosan vaihdos vaikuttaa mieleen, ajatteluun, kieleen, muistiin? 

Itse aikoinani lähdin välivuodeksi pontevasti punainen rinkka selässä Turun satamasta ensin Ruotsiin, sitten junalla pari päivää, kunnes putkahdin Lontoon asemalle vaivaiset viisi puntaa taskussani.


 Minulla ei ollut kovin selvää suunnitelmaa, mitä tekisin, jos kukaan ei olisikaan minua vastassa. Pelastusarmeija toimii joka maassa, ajattelin. Miten naiivi ja luottavainen voi 19-vuotiaana olla! Onneksi isäntäperheeni oli vastassa, tunnisti minut, eikä osoittautunut psykopaatiksi. 

Kaiken erilaisuus hämmentää perusteellisesti uudessa maassa. Mikään ei toimi kuten kotona, kaikki tökkii, yksinäisyys riivaa. Jossain välissä tilanteen kaameus valkenee: kukaan ei tunne minua täällä. Mietin usein tätä, kun katselen maahanmuuttajia lumisessa Suomessa tai sateisessa Irlannissa. Mitä he ikävöivät?

Syyt, miksi kotimaansa jättää, painavat viihtymisen vaa'assa paljon. Omalla kohdallani en paennut kuin omaa itseäni ja henkilökohtaisia kriisejäni - olisihan minulle löytynyt opiskelupaikka, -laina ja -asunto kuten kaikille muillekin. Lähdössäni oli jotain muuta. En halunnut helppoa. Tiesin, miten elämäni muotoutuisi joko Tampereen tai Helsingin opiskelijamaailmassa, kaikki ystävänihän elivät sitä elämää. Kolisevilla sinisillä busseilla betoniseen soluasuntoon, aamulla luennoille. Viikonloppuisin kapakkailta jos rahaa oli, kotikaupungissa vierailu jos ei. Ympyrät tuntuivat tosi pieniltä 1970-luvulla.

Halusin enemmän, olin utelias ja seikkailunhaluinen. Yritän muistaa tämän, kun mietin, miksi ihmeessä jätin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja sen mahdollisuudet - ja valitsin tuntemattoman. Kun ensimmäistä kertaa kuulin uussuomalaisen sanan uraputki, minua nauratti. Elämäni muistuttaa enemmän monihaaraista koiranputkea.


Internet on tuonut ennenäkemättömiä ulottuvuuksia: voi verkostoitua täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, luoda virtuaalisia, reaaliaikaisia kontakteja ihmisiin, joista ei tiedä kuin nimen ja joskus kuvan, joskus vain nimimerkin. Tämä blogi näkyy tavoittavan lukijoita Venäjältä Alaskalle, jos blogitilastoon on luottamista. Ulkosuomalaisilla on useita Facebook-ryhmiä, joissa voi suomeksi vertailla kokemuksia, itkeä ja nauraa, kysyä neuvoa ja pähkäillä uussuomen sanastoa.

Mietin usein, miten paljon helpompaa elämä ulkomailla olisi ollut Internetin aikakaudella. Yhteydenpito sukulaisiin ja ystäviin on nyt mutkatonta ja ilmaista. Jäljelle jää vain yksi kompastuskivi: tahto. Monet ulkosuomalaiset valittavat, että sukulaiset ja ystävät unohtavat heidät vuosien kuluessa. Ei pääse sukujuhliin, sisarusten lapset jäävät vieraiksi, vanhemmat kuolevat, ei ole enää yöpymispaikkoja. Yhteys kotimaahan löystyy kuin kuminauha, jota on venytetty liian monta kertaa.

Irlantilaiset ovat muuttaneet ulkomaille jo useiden sukupolvien ajan. Nyt siihen on taas pakottava tarve, kun töitä ei kotimaassa löydy. Illan tv-uutisissa nuori irlantilaisäiti purskahti kesken kaiken itkuun, kerrottuaan iloisesti Kanadan mahtavista mahdollisuuksista ja elintasosta, ja miten helppoa on pitää yhteyttä Skypessä ja Facebookissa...mutta eihän se ole sama! Mummo ei voi puristaa lapsenlasta syliin ja viedä kävelylle, tytär ei halata sairasta isää, poika istua iltaa kavereitten kanssa pubissa. Mikään ei korvaa reaaliaikaista kosketusta, hengitystä iholla, sitä kipinää joka syntyy kun istutaan samassa huoneessa, kasvotusten, tai puuhaillaan yhdessä keittiössä. 

Se on mennyttä, kuten lapsuus ja siihen liittyvät tuoksut, äänet ja maut. Ilmankos ulkosuomalaiset haikailevat ja huokailevat ruisleivän, korvapuustien ja karjalanpiirakoiden perään.





Ulkosuomalaiset istuttavat koivuja, rakentavat saunoja, raahaavat muumimukeja ja Marimekkoa Suomesta, kuuntelevat sentimentaalista popmusiikkia menneiltä vuosikymmeniltä. Ihastelevat jokaista auringonlaskua ja järvimaisemaa Facebookissa, kun kantasuomalaiset haukottelisivat.



Joillekuille lähtö Suomesta on käynyt helposti, uusi kotimaa on osoittautunut kodiksi ja oma elämä juurtunut sinne. Suomessa tuntee olevansa turisti, jolle kaikki on vähän outoa. On helpotus päästä takaisin arkeen ja kotiin, jonka on rakentanut uuteen maahan. Oma perhe, puoliso ja lapset tuntuvat enemmän juurilta kuin Suomen sukulaiset ja ystävät, jotka elävät aivan eri elämää ja puhuvat ihmisistä ja ilmiöistä joita ei tunne.

Kaikki muuttuu Suomessakin: kieli, tavat ja maisemat. Itse en päässyt käymään Suomessa kymmeneen vuoteen, kun lapset olivat pieniä. Ensimmäinen visiitti oli shokki.


En tiennyt, mikä on bank machine suomeksi, ei ainakaan pankkikone, kun piti kysyä ohikulkijoilta, mistä sellainen löytyisi. Kotikaupungissani järkytyin, kun koulutielle oli asennettu liikennevalot ja liikenne vyöryi kuin Lontoossa ikään. Teini-ikäisistä kavereistani oli tullut vastuullisia ja stressaantuneita vanhempia. Kukaan ei enää istunut kapakoissa valomerkkiin asti.

Iankaikkkisista maamerkeistä kuten pankeista oli tehty kahviloita, televisiosta tuli käsittämättömiä julkkisohjelmia. En suoraansanottuna pitänyt laulajista ja bändeistä, joita kaikki hehkuttivat.

Käsitin, että en enää kuulunut tännekään.

Jos paluuta Suomeen havittelee, pitää olla varma, että juuret ovat kuivuneet toisessa kotimaassa. Muuten saa kokea vain uudenlaista koti-ikävää. Kenties turvallisinta olisi tehdä paluu hivuttaen, osa-aikaisesti elämäntilanteitten muuttuessa. Kun lapset kasvavat ja katoavat pesästä, kun työelämä ei enää vaadi täysmittaista panosta, ja jos (iso JOS) taloudellinen tilanne muuton sallii. Suomi on kallis maa asua, ulkosuomalaiset eivät välttämättä löydä töitä. Kielitaitoa ja kokemusta löytyy paljon matkustelleista nuoremmista suomalaisistakin.

Mutta kun se kuusi ja se kivi. Olen etsinyt kuusta, johon lapsena kiipesin, ihan huikeaan tuuliseen latvaan asti, josta näki järvelle ja pelloille asti. En löydä. Iso kivi, jonka värin ja muodon tunsin lapsena kiipeillessäni kuin oman käteni, on nyt hävinnyt puistoon. Ehkä se on vain pienentynyt luonnolliseen kokoonsa, kun minä haen isoa järkälettä, jolle sai tosissaan kiivetä.


 Suren evakkokarjalaisia, jotka menettivät maansa ja mantunsa sodassa. Monet ovat tehneet paluumatkoja entiselle kotiseudulle, ja pettyneet. 

Eräs viisas vanhus totesi Karjala  takaisin -kampanjaan: ei sellaista voi saada takaisin, mitä ei enää ole.

Se on minunkin ymmärrettävä. Ihmiset ja paikat muuttuvat, aika tekee tuhoaan. Uuteen on hypättävä, jos palata mielii. Helppoa ei kannata haluta.

Vieläkö minusta löytyy uteliaisuutta ja seikkailunhalua?