Pages

Tuesday, 5 August 2014

Pohdintaa Hyljätyistä

Usein ihmetellään, miksi uhrit vaikenevat niin kauan, tai eivät koskaan jaa kokemuksiaan. Joskus, kun muistot on täytynyt tukahduttaa, niille ei aikuisenakaan löydy sanoja, niistä puhuminen tuottaa niin paljon kipua, että hiljaisuus on helpompaa. Meidän uteliaisuutemme ja vaatimuksemme tietää ei kuitenkaan velvoita ihmisiä avautumaan. Mitä muistoilla tehdään? Kuka kirjaa ne ylös ja mihin? Mitä tukea on uhreille jälkeenpäin, kuka auttaa heitä tunnemyrskyssä, joka seuraa kun kipeitä tuntoja puretaan? Täytyy muistaa, että monelle uhrille menneistä puhuminen on aina tuskallinen kokemus, jonka jälkeen vapisee pitkään - sisäisesti, vaikkei ehkä ulkoisesti. Monet muistot on parasta jakaa vain ammattitaitoisen terapeutin kanssa pitkällä aikavälillä. Menneisyydestä kertominen on aina uudelleen elämistä, tuskan ja ahdistuksen kokemista uudestaan. 

Irlannin instituutioissa kärsineillä on toivonkipinä: julkisuus on näyttänyt sen, että he eivät ole yksin muistoinensa, heillä oli vastassa niin mahtava valtion ja kirkon koneisto, että he eivät mahtaneet milleen mitään. Kollektiivisella kokemuksella ja muistojen käsittelyllä on eheyttävä vaikutus. Pelkästään kuulluksi, uskotuksi tuleminen on vapauttavaa.

Olen miettinyt pitkään, miksi Magdalen-jupakassa ei esiinny yhtäkään miestä. Vastoin irlantilaista uskomusta, naiset eivät ole Neitsyt Marioita, eivätkä vauvat taivaallisen siitoksen hedelmiä, saati pitkäjalkaisen linnun tuomia. Seksiä on ollut Irlannissa aina, uskokaa pois, jo paljon ennen Gay Byrne'n radio- ja tv-ohjelmia, joissa sana mainittiin julkisesti. Esiaviollinen seksi oli yleistä, ja monet "keskosina" syntyneet lapset oli tehty kauan ennen hääyötä. Varmaankin useimmat näistä suhteista päätyivät avioliittoon, shotgun weddings eli tulevan appiukon uhatessa haulikolla jos ei muuten.

Siinä ei siis sinällään ollut mitään kummallista. Keitä siis olivat nämä Magdalen-instituutioihin teljetyt naiset ja tytöt? Miksi he eivät päätyneet naimisiin?

Historioitsijoilla on ollut hämmästyttävän vähän kiinnostusta näihin laitoksiin. Perinteisesti historiantutkimus on keskittynyt poliittisiin tapahtumiin ja miesten tekemään historiaan. Kun aloin etsiä juttuja jotka liittyvät Magdalen-pesuloihin, tuli netissä vastaani Limerickin taidekoulun naisopiskelijan Evelyn Glynn'in gradu eli thesis, taidekouluhan on entisen pesulan tiloissa. Hän on sittemmin koonnut aineistonsa nettisivuksi kuvineen. Sieltä löysin anekdoottitarinat, jotka valaisevat Magdaleenojen kohtaloa enemmän kuin mitkään tilastot. Koko totuutta emme tule koskaan tietämään.




Eräs entinen Magdalen-asukki kertoo, että tuli Limerickin Good Shepard-laitokseen 11-vuotiaana. Hänet oli raiskattu kolme, neljä kertaa ja he pelkäsivät tytön tulevan raskaaksi. He? Perhe? Kylän pappi? Nainen ei paljasta, kuka oli raiskaaja. Tuskin kukaan tuntematon, todennäköisimmin tytön isä, veli, eno tai naapurin setä. Joku jolla oli mahdollisuus käyttää tyttöä hyväksi useasti. Se ei ollut häpeä, mutta mahdollinen raskaaksi tulo kyllä, kun tyttö tulisi sukukypsäksi. Hän asui laitoksessa viisitoista vuotta.

Jotkut tarinat - paikallisten miesten suusta, mikä on uskottavaa, sillä nämä tarinat varmaan jaettiin vain miesten kesken pubeissa joissa naiset eivät käyneet - kertovat vaikutusvaltaisista poliitikoista, bisnesmiehistä, papeista ja varakkaista isännistä, joilla oli palvelijoita. Kun tyttö tuli raskaaksi (ehkäisyvälineet olivat kiellettyjä Irlannissa vuoteen1980 asti), ratkaistiin julkinen häpeä lähettämällä tyttö Magdaleneen sovittamaan rikostaan. Jossakin vanhassa lehdessä vitsailtiin dublinilaisista äiti-ja lapsi-kodeista: puolet niistä on kansanedustajien äpäriä! Varmasti liioittelua, mutta selittäisi sen, miksi laitoksia ei haluttu tutkia julkisuudessa. Monella miehellä saattoi olla niinsanotusti oma lehmä ojassa.

Eräs limerickiläinen mies kertoo kehitysvammaisesta tytöstä, joka tuli raskaaksi, lähetettiin synnytettyään takaisin kotiin ja tuli heti uudestaan raskaaksi, saaden kaiken kaikkiaan kolme lasta laitoksessa.

Maajussien esikoispoikien piti ennen vanhaan odottaa isänsä kuolemaa, ennen kuin he perivät tilan. Erään anekdootin mukaan vanhapojat saivat käydä valikoimassa itselleen nuoren vaimon Limerickin Magdalen-laitoksesta. Kertojan mukaan jotkut näistä avioliitoista olivat onnellisiakin, vaikka ikäero oli suuri. Jotkut sulhaset eivät kuitenkaan perimiehelliseen tapaan halunneet foal on the heel, perässä seuraavaa varsanpoikasta, eli toisen miehen lasta jonka morsmaikku jo oli synnyttänyt instituutissa. Naisilla itsellään ei juuri ollut sananvaltaa, usein ei edes tietoa, missä heidän lapsensa oli.

Eräs tarina kertoo 32-vuotiaasta tyttärestä, joka tuli etsimään äitiään Limerickin Magdalenistä. Paljastui, että he olivat asuneet 16 vuotta samassa laitoksessa toisistaan tietämättä. Lapset erotettiin äideistään ja sijoitettiin "orpokotiin" - julma nimitys, kun lapset eivät edes olleet orpoja - toiselle puolelle valtavaa laitosta. Kontakti äidin ja lapsen välillä oli tiukasti kiellettyä.




Joka-aamuiseen messuun kulkivat langenneet naiset yhtä maanalaista tunnelia pitkin, äpärälapset toista. Kirkko oli rakennettu ristin muotoon, naiset istuivat yhdessä siivessä, lapset toisessa, nunnat kolmannessa. Vain ehtoollisjonossa äidit saattoivat epätoivoisesti kurkotella nähdäkseen, oliko heidän lapsensa paikalla, kuka hän mahtoi olla. Varmuutta ei saanut, koska suuri osa "orvoista" myytiin katolisille aviopareille USA:han. Australiaan, Kanadaan. 

Viimeaikainen skandaali Tuam'in joukkohaudasta paljasti, että lapsikuolleisuus laitoksissa oli jopa 50%, infektiot levisivät nopeasti eikä lapsia hoidettu. Äideillä ei ollut mahdollisuutta edes tietää, oliko heidän lapsensa elossa vai kuollut, adoptoitu vai edelleen laitoksessa.

Tällainen julmuus tuntuu käsittämättömältä ja kohtuuttomalta nykyperspektiivistä. Näitä laitoksia oli kymmeniä, naisten lukumääräksi arvioitu 30 000 pelkästään 1900-luvulla, syntyneiden lasten lukumäärä on tuntematon. Joukkohautojen paljastuttua on käynyt ilmi, että haudatuista ei ole nimiä, ei synnyin- tai kuolinaikoja.

Eräs tulkinta laitosten tarkoitusperästä osuu mielestäni asian ytimeen: jos aviottomat lapset  olisi hyväksytty ja äitien annettu pitää ja hoitaa ne, yhteiskunnan tuella, olisi se ollut viesti siitä, että avioliitto ei olekaan pyhä ja ainutkertainen tukipilari. Olisi nähty, että isättömistä perheistä voi kasvaa kunnon kansalaisia, au-äidit kykenevät perheen hoitoon, seksi ja sen hedelmä ei olekaan kuolemansynti ja kirous avioliiton ulkopuolella.

Hyvän Paimenen Sisarten nunnakunnalla on erikoinen neljäs vala (tottelevaisuuden, siveyden ja köyhyyden lisäksi): Vannon, että uurastan langenneiden naisten ja tyttöjen käännyttämiseksi, niiden jotka tarvitsevat turvapaikkaa maailman viettelyksiltä (vapaasti suomennettuna Wikipedia-sivulta).




Naisilla, jotka päätyivät Magdaleenoiksi, annettiin stigma jo nimensä takia. Magdaleena oli Raamatussa Neitsyt Marian vastakohta, prostituoitu. Laitokseen tullessaan naiset menettivät nimensä, vaatteensa, koko identiteettinsä. Heidät puettiin rumiin mekkoihin, hiukset leikattiin, muurien ulkopuolella he saattoivat liikkua vain nunnien saattamana, ryhmässä, joka ei saanut kommunikoida ulkopuolisten kanssa. Jotkut eivät olleet raskaana eivätkä edes tienneet, miksi heidät oli sinne lähetetty, mikä heidän rikoksensa oli. Magdalen-pesula ei ollut työharjoittelupaikka tai ammattikurssi, vaan rangaistuslaitos. Se tarjosi kyllä suojan ja ruuan, mutta pois pääsi vain karkaamalla tai jos perhe halusi syntipukkinsa takaisin. Monet Magdaleenoista pelastautuivat Englantiin loppuelämäkseen, ja he olivatkin ensimmäisiä, jotka suostuivat haastatelluiksi kun ensimmäistä tv-dokumenttia tehtiin vuonna 1998.

Informaatiosodan ja propagandakampanjoiden raivotessa mediassa on vaikea uskoa enää yhdenkään valokuvan tai videon autenttisuutta. Jäljelle jää ihmisten omat kertomukset, anekdootit, ja outoa kyllä, tunnen luottavani niihin enemmän kuin mihinkään muuhun. Tiedän, että irlantilaisilla on kyky liioitella ja rönsyillä parantaakseen tarinaa. Nämä tarinat ovat kuitenkin todenmakuisia, miksi kukaan keksisi sellaisia? On vaikeaa tulla julkisuuteen tapahtuneista, jotka ovat olleet suuri tabu. Uhrien suurin pelko on aina, ettei heitä uskota, se on vaientanut heidät. Sitä on heille toisteltu, jotta he pysyisivät vaiti: ei tuota kukaan usko.

Kaikkein kipein kysymys uhreille, joiden omaiset veivät heidät laitokseen, onkin, miksi niin tehtiin? Miksi heitä ei haettu pois? Muurien takana elettiin monta yksinäistä elämää, sovittamassa koko yhteiskunnan syntejä. 

Haastatelluista (erittäin harvoista) nunnista monet eivät vieläkään näe teoissaan muuta kuin hyväntekeväisyyttä ja taivaallisen tahdon noudattamista. Hehän ruokkivat ja vaatettivat syntisiä ja orpoja, pitivät huolta muitten hylkäämistä. He järjestivät äpärille mahdollisuuden hyvään perheeseen, hoisivat sosiaalisia ongelmia joita muut eivät halunneet.

Vielä on kovin pitkä matka siihen, että näkyviksi tulleille annettaisiin myös näkyvä korvaus menetetyistä vuosista, uuvuttavasta työstä ja kärsimyksestä. Tällä kertaa minusta maksajaksi olisi pantava upporikas katolinen kirkko eikä irlantilainen veronmaksaja. Nunnilla on maata ja kiinteistöjä, ja yhä vähemmän nunnia. Valtiollinen Limerickin taidekoulu osti kiinteistönsä nunnilta summaan 750 000 puntaa vuonna 1993.

Totuutta on kuitenkin vaikea piilotella loputtomasti, se pulpahtaa pintaan ennemmin tai myöhemmin. Sillä on kuitenkin jo kiire, ellei peräti ole jo liian myöhä. Kuinka kauan nunnien annetaan pantata arkistojaan ja tietoja, kenties korvaamatonta todistusaineistoa tuhoten? 

Adoptioprosessista ja sen rahaliikenteestä on niukalti tietoja. USA:ssa ja Australiassa on tuhansia ihmisiä, joilla on biologiset vanhemmat Irlannissa, mutta jotka eivät kykene jäljittämään heitä. Usein on jo liian myöhäistä. Vuosia ja elämää ei saa takaisin.

Irlannissa juhlitaan juuri ensimmäisessä maailmansodassa taistelleita miehiä, jotka palvelivat brittiläisessä armeijassa. Heistäkin vaiettiin aivan viime aikoihin asti. Joko Irlanti olisi kypsä kollektiivisen totuuden kohtaamiseeen myös Magdalen-naisten kohdalla?