Pages

Thursday, 27 February 2014

Isänmaallisia mietteitä


Ulkosuomalaisena tulee joskus fiilis, etten tunne omakseni oikein kumpaakaan kulttuuria. Irlantia kuohuttavat skandaalit, ja niistä poikivat kirjat ja elokuvat eivät kosketa minua henkilökohtaisesti. Historia ei ole minun sukuni historiaa. Suomessa velloviin keskusteluihin en ehdi osallistua, uudet kohukirjat menevät minulta ohi, en kykene seuraamaan kulttuuritapahtumia. Netistä voin lukea jostain runotapahtumasta tai teatteriesityksestä tai taidenäytteystä Suomessa, mutta vikisen kuin pikkupossujen kestit missannut: Oi jospa oisin saanut olla mukana...! Kaikki sykähdyttää syvemmältä livenä.



Kun elämän keskikohta (sanotaan vaikka viisikymppiset) alkaa kallistua vanhuuden puolelle, rupeaa ihmettelemään, mitä vaakakuppiin on jäänyt. Tiedän paljon Irlannin kulttuurista, historiasta ja ihmisistä. Olen opiskellut englantilaista ja irlantilaista kirjallisuutta ja taidetta. Oman kulttuurini tuntemus sen sijaan on rajallista. Olen unohtanut niin paljon, en ehtinyt mihinkään, lähdin Suomesta niin nuorena. Kulttuurin seuraamisessa on vuosikymmenien aukko, ennen Internetin tuloa. Vasta nyt olen verkostunut, ladannut, liittynyt, ryhmittynyt, löytänyt nykysuomen.



Hämmästelen joidenkin ulkosuomalaisten kommentteja entisestä kotimaasta. Takapajuinen, sulkeutunut, yrmeä, kyräilevä, kateellinen, ahdistava, täynnä pilkunnussijoita, kaatokänniläisiä, ummikkoja, rasisteja...! Kattaahan Suomen kansan kirjo tietysti monenlaista, mutta minkälaisista kauhuyhteisöistä nämä suomalaiset ovat onnistuneet pakenemaan? Minkälaisia suomalaisia heillä oli ystävinä, sukulaisina, naapureina, työtovereina? En tunnista tätä maata. Joko olen täydellisen sokea tai he yksisilmäisiä. Ehkä ulkomaille muuttoa täytyy puolustella ja oikeuttaa mollaamalla oma maa ja kulttuuri: Hyvä kun pääsin pois, kaksi kesälomaviikkoa Suomessa riittää, ikinä en palaisi takaisin! Heillä on täytynyt olla todella rankkoja kokemuksia, jotka ovat mustamaalanneet koko kansan. Jollain psykologisella tasolla tämän täytyy olla epäterveellistä myös itsetunnolle. On jotenkin luonnotonta hylätä oma kulttuurinsa, halveksia ja nauraa sitä.

Juuriaan voi katsella objektiivisesti ja arvostellakin, ulkopuolisena kaiken näkee eri vinkkelistä. On eri asia hylätä ne totaalisesti.



Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ylpeämpi olen Suomesta ja suomalaisuudesta. Me säilytimme äidinkielemme ja itsenäisyytemme, vaikeuksien kautta. Kumpikaan ei ole itsestäänselvyys, kun vertaa vaikka Irlantiin tai Viroon. Maamme on käynyt läpi mahtavia muutoksia ja uskomatonta kehitystä muutamassa sukupolvessa.

Minun isoisäni joutui huutolaispojaksi 6-vuotiaana, kun hänen vanhempansa kuolivat nälkävuosien tuomaan lavantautiin. Orvolla lapsella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kirjaimellisesti lähteä orjamarkkinoille huudettavaksi. Jos huutolaisuus ihmetyttää, tietoa löytyy mm. tästä

Olen nähnyt isoisäni käsin kirjoitetun testamentin. Pitkän ja työntäyteisen elämän päätteeksi hänellä oli vain muutamia huonekaluja, saappaita ja palttoita, liikuttavasti listattuna ja eriteltynä, lahjoitettavaksi leskelleen ja perikunnalleen. Yhdessä sukupolvessa elintaso koheni kuitenkin niin, että hänen pojallaan oli jo asunto-osake ja paljon muutakin maallista mammonaa jättää perintönä. 


 


Kuinka monessa maassa on elintaso noussut nälänhädästä ja lapsityövoimasta maailman huipulle, jossa kaikki ekaluokkalaiset selaavat i-pädeistä historiaa, syövät terveellisiä kouluaterioita ja saavat vapaasti valita, mille uralle lähtevät ilmaisissa yliopistoissa? Ei hassumpi saavutus. Monessa maailmankolkassa ei ole toivettakaan päästä eroon kroonisesta aliravitsemuksesta, sairauksista, puutteesta ja lapsityövoimasta. Vielä useammassa maassa on upporikas eliittivähemmistö, joka kuorii kermat päältä ja turvaa vain oman sukunsa tai heimonsa tulevaisuuden, ei enempää.



Entä Suomen ilmasto? Kuinka moni kansakunta olisi selvinnyt hallakesistä ja tulipalopakkasista, kasvattanut ja osannut säilöä tarpeeksi ruokaa itselleen ja eläimilleen talven yli? Vasta ulkomaalaisten ystävieni ihmetys, millä suomalaiset ennen selvisivät pitkän, kylmän talven yli, sai minutkin hämmästelemään koko suoritusta. 




Irlannissa voi kasvattaa kaalia ja perunaa lähestulkoon ympäri vuoden, lämpötila laskee harvoin nollan alapuolelle, ja sadetta riittää vaikka muille jakaa. Ruoho on aina vihreää, karja ulkona ympärivuotisesti.




Aikamoista suunnittelua, säästäväisyyttä ja sisua on suomalaisilta vaadittu selvitäkseen hengissä. Mitään ei ollut tehtävissä, jos laarit ja kellarit olivat tyhjillään lumen tullen. Rakennukset piti rakentaa ja eristää pakkasten varalta, polttopuita piti olla tarpeeksi, samoin päreitä valoksi kaamokseen.




Mieheni nauraa aina suomalaisia polttopuupinoja, toinen toistansa komeampia, sehän on suomalaismiehen mitta, mökillä jollei kotipihalla. Minun lapsuudessani isä kulutti joka lauantaiaamun kellarissa polttopuita pilkkomassa - tuttu jyske oli jotenkin rauhoittavaa, turvallista. Ainakin minun sukupolveni vielä innostuu sienestyksestä, marjanpoiminnasta, kalastuksesta ja säilönnästä. 







En tiedä, miten paljon tästä sisukkuudesta enää siirtyy nykyajan pullamössönuorille, jotka tuskin osaavat säätää pattereita tai edes tietävät, mistä lämpö tulee. Ei kuitenkaan ole heidän vikansa, jos peruselämä on helpottunut, siihenhän esi-isämme ovat aina tähdänneet.

Tässä vaiheessa, kun elämä alkaa näyttää rajalliselta (ainahan se sitä on ollut, mutta sen uskoo vasta kun ikätovereita alkaa kadota ympäriltä), miettii: mihin vielä ehtisi ryhtyä? Haluanko tutkia Irlannin kansallisrunoilijoita ja nykytaiteilijoita, miettiä irlantilaisten tulevaisuudenkuvia lopun elämääni - vai haluanko palata tutkimaan niitä juuria, joilta joskus läksin? 




Valinta on helppo, sen toteuttaminen pelottava loikkaus uuteen. Sopeutuisinko takaisin Suomeen? Tulisiko ikävä Irlantia? Millä eläisin kotimaassa, joka ei ehkä kielitaitoa ja kokemustani arvosta? Olenko unohtanut kaamosajan masennuksen, hiljaiset ihmiset, tosikkomaisuuden, säännöt joka paikassa...?

Vaaka kallistelee puolelta toiselle, mielialani sen mukana. Ja kuitenkin sydämessäni tiedän jo vastauksen.




Juhlitaan Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää 28.2.! 





Friday, 14 February 2014

Niin mikä on taidetta?

  Harvoin näkee taidenäyttelyssä enää käden taitoa. Paljon modernista taiteesta on käsitetaidetta, kikkailua ja selittelyä. Tekniikalla ja taidolla ei näytä olevan paljon väliä. Valokuvat ovat kehnoja ja huonosti painettuja, videot puuduttavan tylsiä ja tekniikaltaan katselukelvottomia. Kukaan ei enää kehtaa näyttää piirustus- tai maalaustaitoa. Idea on tärkeämpi kuin sen toteutus. Taideteoksen vieressä on monta arkkia selitystä, jolla teos tehdään ymmärrettäväksi katsojille, kun teos itse ei puhuttele, viekottele tai edes sano mitään.

Tapasin nykyisen mieheni ensi kertaa eräässä taidegalleriassa. Katselimme kuvia ja osuimme kommentoimaan niitä, kuten joskus tapahtuu ventovieraitten kanssa (Irlannissa useinkin). Välillemme virisi keskustelu siitä, mikä sitten on taidetta? Kohteliaasta galleria-rupattelusta aukeni umpikujia, joilta löytyikin portti ja sivukujia uusille poluille. Kumpikaan ei kyennyt antamaan täydellistä määritelmää. Poistuin galleriasta lievästi pökerryksissä ja kauttaaltaani täristen. Näin käy, kun yllättäen törmää sielunveljeen. Emme tavanneet uudelleen lähes puoleen vuoteen, mutta kun se tapahtui, yhteys löytyi heti kuin töpselille seinästä. Jatko, rakkaat lukijat, onkin jo vanha juttu, emmekä ole viidessätoista vuodessa löytäneet tyhjentävää vastausta kysymykseen Mikä on taidetta? Kaikkea muuta mukavaa on kyllä yhdessä löydetty.

Sen huomaa, kun ikää tulee, ettei enää jaksa välittää kaninpapanan vertaa siitä, miten poliittisesti korrekti on. Jos taide ei säväytä, ei selittely auta, oli selittäjä sitten professori tai maan hovitaidekriitikko. Olen valmis ottamaan haasteita vastaan, enkä halua sulkea silmiäni ja korviani muutoksilta taiteessakin. Joskus selitys aiheuttaa ahaa-elämyksen. Joskus taas kuilu selityksen ja edessä olevan taideteoksen välillä on kuitenkin niin suuri, että olo on kuin lapsella, joka ainoana näkee, ettei keisarilla ole rihman kiertämää, vaikka kaikki muut hänen asuaan ylistävät. Tai keisari vain naurattaa.

Useamman kuin kerran olen modernin taiteen näyttelyssä erehtynyt tutkimaan oudonnäköistä palosammutinta tai siivoojalta unohtunutta moppia. Kerran ihailin seinälle kiinnitetyn taideteoksen virtaviivaisuutta, kunnes tajusin, että se oli edellisestä näytelystä unohtunut hylly! No, käden taitoa sekin.

IMMA:ssa (Irish Museum of Modern Art) löytyi kuuluisan taiteilijan valtava, muhkea taideteos, joka roikkui katosta ja hallitsi yksinään huonetta. Oli mukava seistä nurkassa ja tarkkailla yleisön ilmeitä ja reaktiota, kun he näkivät teoksen. En ollut ainoa, jolle tuli mieleen pökäle. 



Teosta selitettiin syvällisesti sivun verran, josta otimme kuvankin, niin se minua nauratti. Huom! Materiaalina mainitaan rauta ja ilma - tarkoittaa kai, että teos on ontto?



Jonakin unettomana yönä suomennan tämän sivun. Toistaiseksi elämä on tuntunut siihen liian lyhyeltä. 
Voihan sanoa, että teos teki vaikutuksen, mikä kai oli tarkoituskin!

Siitä olemme elinkumppanin kanssa päässeet yksimielisyyteen, että taiteen kokeminen ja arvostus on aina subjektiivista. Joillekuille kolahtaa vain Constable'n Heinävankkurit tai Renoir'in pulskat naisnudet. Toisia viehättää käden taito ja työmäärä, joka teokseen on mennyt. Kolmansille vain sosiaalisesti kantaaottava työ merkitsee mitään.

Eräs (ei-taiteilija-)tuttava määritteli, että se on taidetta, johon minä itse en kykenisi. Lisäisin tähän vielä: tai jota en tulisi edes keksineeksi.

Tinahely'n pikkukylässä on jälleen hieno näyttely, jossa molemmat määreet tulevat toteen. Mykistävän hienoja tussi- ja lyijykynäpiirroksia vanhoista puista, joita olisi saattanut katsella tuntikaupalla. Vanhoista, muhkuraisista lehtipuista olen usein löytänyt menninkäisten naamoja ja outoja hahmoja - Niamh Jackman palautti minut lapsuuden satumaailmaan. Työt ovat takuulla vieneet päiväkausia, osassa oli monimutkaisia tumma vasten vaaleaa, vaalea vasten tummaa-kontrasteja lehdyköissä.

















Yläkerrassa oli kokoema hauskoja ja kekseliäitä vempaimia,  joita saattoi liikutella ja veivata, kuin lilliputtien tehtaissa. Jotkut liikkuivat tavallisen kellonpatterin voimalla, toisia saattoi vetää käyntiin. Yhden puulieriön sisään saattoi kurkistaa pienistä rei'istä, ja katsella miniatyyri-taidenäyttelyä. Töihin oli käytetty ajopuita, hammastikkuja, korkkia, lastuja, peilejä.







Näyttelyn nimenä on everything weighs something, only nothing weighs nothing - kaikella on jokin paino, vain ei-mikään on painotonta. Linkki tästä.

Tässä näyttelyssä emme tulleet edes harkinneeksi jo vitsiksi kulunutta kysymystä mutta onko tuo taidetta? Tunnistamme hyvän taiteen, kun kohtaamme sen.

Taiteen perinpohjaiseen määritelmään taitaa mennä loppuelämä, tai ainakin seuraavat viisitoista vuotta. Sitä ennen on toivottavasti vielä monta Valentinen päivää, jota juhlia yhdessä kiistakumppanin kanssa 14.2.!



Kuvassa mieheltä saatu tämänvuotinen Valentinen - eli rakastavaisten-päivän lahja: Corkscrew hazel eli Corylus avallana *Contorta* eli suomeksi Peikonpähkinä! Olin sitä himoinnut jo monta vuotta, mutten raaskinut ostaa. Koristelin sen sydämillä yllätykseksi miehelle, kun palaa töistä.  Kerran vuodessa saa olla sentimentaalinen, suomalainenkin...