Pages

Saturday, 13 December 2014

Henk.koht. joulusanoma

Minut haastettiin Naamakossa listaamaan 5 positiivista asiaa elämässäni viiden päivän ajan. Otin haasteen vastaan. Ensimmäinen päivä oli todella vaikea: tylsää töissä, ja joulukuinen Irlanti tarkoittaa harmaita päiviä ja vaakasuoraa sadetta. TV tuottaa kaaosta: pakonomaista yllytystä ilahduttaa omaisia: osta, osta, osta. Talossamme on tapana mykistää tv-mainokset, koska saan niistä allergista kutinaa muutenkin, ja epäilen niiden tuhoavan aivosoluja piemmällä aikavälillä. Rima katsojille mainoksissa on niin alhaalla, että sen yli hyppää vaikka nilkat yhteensidottuna. Mielenkiintoiset dokumentit ja syvälliset elokuvat tuhoutuvat täysin joulpukin loikatessa ruutuun kulkusten kilistessä, maireasti hymyilevän kotimarttyyrin kantaessa kuollutta jättikalkkunaa suvun notkuvaan joulupöytään.




Mutta positiivisuutta piti hakemani. Sitä löytyi, kun käänsi kivet ja kannot. Joka päivästä löytyi asioita, joista voi aidosti olla onnellinen ja kiitollinen. Minulle joulunalusaika on aina ristiriitainen: aikaisempien vuosien surulliset ja avioriitojen pilaamat joulut tulevat vyöryen päälle, muistot iskevät yksi kerrallaan. Joku joululaulu, pienten lasten äänet, joululahjojen paketointi...

Nyt totesin olevani onnellinen siitä, että olen oman elämäni herra ja on varaa mennä ja ostaa hyvää ruokaa ja melkein mitä vain haluan. Köyhyys on surkeaa joka perheessä, mutta kaikkein surkeinta se on joulun alla lapsiperheissä, kun lapset vielä uskovat joulupukkiin. Tänä jouluna otan osaa suomalaiseen hyväntekeväisyyteen Facebookissa, jossa lähetetään paketti tietyille perheille, jotka ovat pyytäneet avustusta. Voin uskoa, ettei suomalaisen ole helppo pyytää avustusta, mutta lastensa eteen tekee mitä vain. Varsinkin jouluna.

Jouluna koko maailman surkeus ja köyhyys kaatuu päälle. Suree kodittomia nukkumassa kovalla betonilla kylmässä. Suree alkoholistiperheiden seinille heiteltyjä lapsia. Suree niitä, jotka viettävät joulunsa sairaalassa kattoa tuijottaen.

Minä olen onnellinen, että selvisin avioliittohelvetistä, samoin lapseni, olemme kaikki terveitä, minulla on taas rakkautta ja hellyyttä ja kunnioitusta elämässäni. Sen puolesta kannatti taistella. Minulla on nyt hyvä mies ja kaunis koti, rahaa, toiveita ja unelmia. Kärsimyksen kautta kirkkauteen, sanoo protestanttinen ääni sisälläni. Olisin kyllä ihan mielelläni jättänyt kärsimyspolut kiertämättä, enkä soisi niitä kellekään muullekaan. Sen ajan yksinäisyys on tuoreesti muistissa.

P.S. Jos joulumieltä löytyy lukijoista, vielä ehtii lähettämään jotain ihmisille, joille pienikin merkitsee paljon. Linkit: Jouluapua sekä arkiapuri



Joululahjaksi kaikille tarjoan kuvakokoelman Irlannista, sillä kaikesta narinastani huolimatta Irlanti on todella kaunis maa. Kuvat ovat omiani tai sitten lähiomaisen ottamia. Meri, vuoret ja niityt ovat olleet täällä aina. 


Rauhallista Joulua!




Tyypillinen talo jostakin etelä-Irlannista.
Wicklow'in lammashakoja.
Hiekkadyyneille syntyy isojakin lampia talven aikana, jotka kuivuvat kokonaan kesäksi.

Itärannikolla eroosio ja myrskyt muovaavat maisemaa.

Pyhän Kevinin luola Glendalough'issa-






Suomalaisfiilistä Glendalough'issa
Pyhä paikka, jossa sielu virkistyy.

Rathoath, ikivanha kivilinnake, Co. Carlow

Rhododendronit kukoistavat Irlannissa ja ovat upeita keväällä.

The Raven- luonnonsuojelualueen pieni lampi 

Viime kesä oli todella poutainen. Siitä huolimatta merivesi on aina kylmää.

Laskuvesi jättää kivat raidat hiekkaan. Nousuvesi peittää taas nämäkin kivet.

Hellettä Clogga'n rannalla.
Naurulokkeja dyyneillä.


Kitschiä hautausmaalla.
Our Lady's Island, Co. Wexford

Wexfordin pienellä hiekkaniemellä.

Viime kesän ainoita sadepäiviä. 


Merimetsot näkee usein kuivattelemassa siipiään.

Pienen Inistioge-kylän upea silta. Joutsenia näkee enemmän kuin tarpeeksi.

Kivisillat ovat upeita kaarineen.

Irlannin kevät on huumaava.


Sugarloaf-niminen vuori Powerscourtin tiluksilta päin.


Lough Tay eli Tay-järvi Wicklowin vuorilla.
Wicklowin vuoria.

Auringonlasku elokuisella pellolla.

Kasveista innostuneille riittää katsomista.

Wicklow Head.

V. 2010 tuli Irlannissakin lunta!
Teille ei ollut mitään asiaa kesärenkailla.






Lumisade Irlannin merellä.

Wednesday, 26 November 2014

Vallankumous Irlannissa?



Toisinaan tuntuu, että Irlanti on kadottanut moraalisen kompassinsa kokonaan. Ainakin ne, jotka päättävät, miten tätä maata johdetaan ja mihin sen resursseja käytetään.

Että joku nousisi ja sanoisi pää pystyssä: tässä menee raja. Tämän pidemmälle emme suostu. Me pidämme huolen siitä, että sairaat hoidetaan ajallaan, vammaiset saavat tarvitsemansa tuen, omaishoitajat taloudellisen avun, vanhukset kaiken mahdollisen, lapset kunnolliset koulut ja päivähoidon, kaikki kansalaiset katon päänsä päälle. Että heikompaa ei jätetä. Että ihmisillä on väliä.

Tätä on jatkunut jo niin kauan. Eikä vain laman jälkeen.
Buumin aikana, nimeltäänThe Celtic Tiger, kun rahaa oli kuin roskaa, Irlannissa oli rottakouluja, tungosta sairaalan käytävillä, kodittomia kadulla kuolemassa, sosiaalityöntekijöitä burn-outin partaalla työmääränsä alla. Jotenkin rahaa ei vain koskaan riittänyt korjaamaan elämän perusasioita.

Kaikki kansalaiset tarvitsevat - ja heillä on tähän oikeus - katon päänsä päälle, koulutuksen, terveydenhuollon kehdosta hautaan. Nämä ovat perustarpeita, jotka hyvinvointivaltiossa pitäisi taata jokaiselle. Jos omaatuntoa ei kolkuta kodittomat kadulla nukkumassa, vanhukset tärisemässä paareilla tuntikausia, erityistukea vaille jäävät lapset 30 oppilaan kaaoksessa, voi tietysti vaatia verojen alennusta ja sitä, että jokainen nouskoon omalle orrelleen ihan omin voimin. 

Minä olen ollut kiitollinen kaikesta avusta, jonka olen yhteiskunnalta - veronmaksajalta - saanut vaikeina aikoina. Ilman sitä olisin ollut kerjäämässä tienposkessa lapsineni, yöpymässä kadulla, nälissäni roskiksia penkomassa. Askel normaalista elämästä katastrofiin on pieni, sillä turvaverkon silmät ovat juuri senkokoisia kuin millaisiksi päättäjät ne punovat.

Irlanti tuntuu päätyneen henkiseen korruptioon. Kirkko on menettänyt otettaan - sen apu oli muutenkin ehdollista ja rajallista. Katolinen kirkko Irlannissa on aina ollut kiinnostuneempi seksuaalisista moraalisäännöistä kuin taloudellisesta korruptiosta. Olemme kaikki katolisia, kirkko julisti - mutta jotkut katoliset olivat aina muita tasa-arvoisempia.

Katolisen dogman tilalle on tullut spirituaalinen tyhjiö, jota kaupalliset arvot ja kulutusjuhla yrittävät täyttää, turhaan. Ehkä pahinta on, että tuntuu, ettei kukaan päättäjistä välitä. Kaikesta voidaan leikata, vähentää, joustaa, venyä, katkeamispisteeseen ja ylikin. Kaikkien on kiristettävä vyötä. Ne, jotka ovat horjahtaneet normielämästä kriisiin, ovat niin järkyttyneitä ja nääntyneitä, ettei heistä ole mielenosoituksiin ja nälkälakkoihin. Kodittomilla, työttömillä, sairailla ja omaishoitajilla on muuta ratkottavaa.

Senpä takia viimeaikaiset mielenosoitukset vesimaksuja vastaan ovatkin niin yllättäviä! Suomalaiset ovat maksaneet talousvedestä jo kauan, henkilöluvun ja litramäärän mukaan. En ole kuullut kenenkään Suomessa repineen vesimittareita irti, tai uhkailleen niitä asentavia työmiehiä. Lieko kukaan Suomessa kieltäytynyt maksamasta vesilaskua sillä perusteella, että rahat eivät riitä? Vesilasku maksetaan siinä missä sähkö ja puhelinkin, kulutuksen mukaan. Tästä on kuitenkin tullut irlantilaisille korsi, joka mursi kamelin selän. Paljon suuremmat epäkohdat ja kiroukset on nielty hiljaa jupisten, pubissa tai keittiössä vaahdoten, tv-uutisille nyrkkiä heristäen.

Sinead O'Connor, laulaja joka on kuuluisa tinkimättömistä mielipiteistään (tunnustan, olen fani, siinä naisessa on jytyä!), sanoi viimelauantaisessa chat-showssa, että Irlanti on pettänyt vuoden 1916 vapaustaistelijat ja Irlannin itsenäisyyden puolesta kuolleet marttyyrit. Tämänkö takia he heittivät henkensä? Tästä yhteiskunnastako he unelmoivat päästyään Englannin suurtomaavallan ikeen alta? O'Connor yllytti kansalaisia väkivallattomaan vallankumoukseen, Gandhin tapaan (tuli kyllä mieleen, mitä Gandhi sanoisi, jos näkisi mitä hänen maastaan on tullut, kaikkien uhrauksien jälkeen).
Sopii lukea, mitä maanisät julistivat vuonna 1916.

Ehkä irlantilaiset eivät näe epätasa-arvon perustaa. Tai ne, joita se pahimmin kolhii, eivät kykene ymmärtämään syy-seuraus-yhteyttä. Poliittinen tietoisuus puuttuu, kaikki vetävät välistä ja huijaavat minkä ehtivät. Tämä on ristiriidassa irlantilaisen perusluonteen kanssa, sillä he ovat erittäin huomaavaisia, avuliaita ja empaattisia naamatusten.

Ehkä vesilaskut ovat vain selkeä, konkreettinen lovi jo kireään budjettiin joka kodissa. Sitä on helppo vastustaa. Koko vesimaksusysteemi Irlannissa on ollut fiasko alusta loppuun. Investointi vesijärjestelmään on täysin puuttunut: jopa 48% käyttövedestä menee hukkaan, kun aataminaikainen putkisto vuotaa kuin seula. Mittareilla löydettäisiin ainakin missä. Minua hävettää kertoa, että Irlannissa on kaupunkeja, joissa käsittelemätön viemärivesi valuu suoraan jokeen.

Mielenosoitusten johdosta laskuja on muutettu jo monta kertaa, nyt on luvattu yksi lasku  per vuosi, sama kaikille, kulutuksesta riippumatta. Arviot hilluvat ylös alas kuin pörssissä ikään. 



Voin kuvitella paniikkia Dail'issa, Irlannin eduskunnassa: Nyt ne repivät irti mittareita! Laskut alas! 
Kuuliaisille kansalaisille on luvattu sadan euron palkkio, jos rekisteröivät itsensä huhtikuuhun mennessä. Palkkio? Kun maassa ei ole kattavaa väestötietojärjestelmää, ei laskutusta voida hoitaa, elleivät taloudet itse ilmoita itseään.

Fiontan O'Toole, lempijournalistini, kyseli seuraavaa suurta ideaa Irlannin pelastamiseksi. Mikähän se mahtaisi olla? Vallankumous?

Monet ehdottavat kokonaan uuden puolueen perustamista, koska nykyisille ei riitä kannattajia, ja pelkillä sitoutumattomilla ei maata johdeta. Sunnuntailehdessä näkyi otsikoita kahden konservatiivipuolueen, Fine Gael'in ja Fianna Fail'in yhdistämisestä. Jopa jotakin, sittenhän kokonaan unohdettaisiin kansallissota, johon nämä puolueet perustavat erimielisyytensä. Siitä on kohta jo 100 vuotta, mutta se ole aika eikä mikään irlantilaisille. Tuoreessa muistissa.

Labour'in eli työväenpuolueen kannatus on romahtanut 8 %:iin. Sen kannattajat tuntevat tulleensa pahimmin petetyiksi. Puolueen naispuolisen johtajan ja Irlannin sisäministerin Joan Burtonin kimppuun hyökättiin hänen vieraillessaan köyhässä Jobstown'in kaupunginosassa Dublinissa. Vesipussi paiskattiin hänen naamalleen ja väkijoukko ympäröi parin tunnin ajan hänen autoaan, niin ettei hän päässyt poistumaan. Linkki uutiseen tästä.  

Sinn Fein-puolue on kerännyt vasemmiston ja köyhien kannatuksen, mutta sen hämärät yhteydet IRA-terroristijärjestöön takaavat, ettei siitä tule valtapuoluetta, eivätkä viimeaikaiset skandaalit avita sen suosiota.

Totuus on, ettei yksikään puolue tiedä, miten tästä eteenpäin. Kansa ei tiedä ketä äänestää, jos hallitus kaatuu. Mutta vesimaksuja vastustetaan, viimeiseen pisaraan asti.

Komiat hanat, harmi että voi käyttää vain kylmää ; )



P.S. Edelliseen blogiini liittyen: 
Paloturvallisuus olisi pitänyt olla viikon puheenaihe tällä viikolla, kun kuusi henkeä täpärästi pelastui tulipalossa kolmannesta kerroksesta, korttelin päässä tyttäreni asunnosta. Nuorin, parin kuukauden ikäinen vauva, heitettiin ikkunasta alas. Onneksi kopparina oli varmakätinen ohikulkija. Lapsen äiti taittoi jalkansa ja mursi hampaansa hypätessään ikkunasta. Uutislähetyksen ankkuri huokasi, että hengenmenolta sentään vältyttiin. Linkki uutiseen.

Tulipalo on verrattavissa luonnonoikkuun Irlannissa: eihän sille mitään voi. Suomessa alettaisiin heti hakea syyllistä viranomaisista. Missä oli varaulostie? Dublinin pormestari toivoi, että ihmiset avustaisivat perhettä, joka on menettänyt kaiken, onhan joulu tulossa.
Pelkään pahoin, että tarvitaan toinen Stardust-diskon kaltainen onnettomuus, ennen kuin täällä paloturvallisuutta edes vähän parannetaan. Stardust-palosta voi lukea tästä.

Friday, 21 November 2014

Pesä tyhjenee



This is...quide dice...

Raahasin pussukoita ja kasseja etuovesta sisään kokolattiamaton pehmustamaan eteiseen. Talon haju pakotti hengittämään suun kautta. Portaat olivat yllättävän kapeat ja jyrkät, tyttären studio apartment oli toisessa kerroksessa. 

Nämä studiot on tehty pilkkomalla yhden perheen kaksikerroksinen rivitaloasunto erillisiksi yksiöiksi. Talo oli varmaan rakennettu yli sata vuotta sitten. Minun nuoruudessani Lontoossa näitä olisi kutsuttu sanalla bedsitter, mutta nyt eletään nykyaikaa Dublinissa. Studio apartment Irlannissa tarkoittaa huonetta, jonka toiseen nurkkaan on tehty keittiötasot, toiseen vessa/suihkukomero. Suomalaiseen yksiöön sitä ei voi verrata. Tyttäreni asunto, arviolta noin 30 neliötä, jonka hän löysi kolmen kuukauden etsinnän ja jonotuksen jälkeen, maksaa 750 euroa kuussa. Sen päälle tulee sähkölasku, ja sähköllä lämpiää myös lämpöpatteri ja vesi. Onneksi hän jakaa kämpän kaverinsa kanssa. Laskin, että neljästä studiosta saa omistaja vuosituloja noin 36000 euroa. Sillä jo elää, varsinkin jos ei maksa veroja. Alkuperäinen hinta ei taida päätä huimata, noilla tuloilla sen maksaisi viidessä vuodessa.

Huonekalut olivat vanhoja ja kuluneita, keittiökalusteet kolhittuja ja tahmaisia. Seinät ja katto oli maalattu hiljan, roiskeet olivat tuoreita keittiökaapeissa. Kokolattiamatto oli sen verran orgaaninen, että siihen olisi voinut kylvää keskisuuren herkkusieniviljelmän. Haju oli kuitenkin ellottavinta. 

Lähdin jäljittämään sitä kuin ajokoira, kuono kuvaannollisesti maassa. Toivottavasti ei vessa! Suihkukaappi oli suttuinen, muttei sentään haissut. Vessa toimi. Jääkaappi? Ei sekään. Mikrossa ui sentin kerros rasvaa pyörivän lautasen alla, minkä kuivasin paperipyyhkeellä. Liesituuletin oli melkoisen liimainen, mutta sekään ei selittänyt hajua. Suomalainen ei luovuta, mutisin. Mikäs se tämä oli?


Irlantilaiset rakastavat öljyssä uppopaistettuja ranskalaisia, kalaa ja makkaroita. Siihen on keksitty sähköllä ja termostaatilla toimiva keitin - liian monta keittiötä ja ihmistä syttyi tuleen avoimien öljykattiloitten lehahtaessa liekkeihin. Tämä vempain jökötti lieden vieressä, johto luikerteli vaarallisesti lieden taakse ja katosi liesituulettimen taa. Sisua. Avasin kattilan, ja hajun syy löytyi. Bingo! Pari litraa eltaantunutta paistinöljyä, moneen kertaan käytettyä. Kiipesin työtasolle etsimään pistorasiaa katonrajasta. Liesituulettimen sijaan rasiaan oli kytketty tämä uppopaistin (suomennos allekirjoittaneen, copyright myös jos se on uniikkiteos). En saanut töpseliä mahtumaan alas tuulettimen ja seinän välisestä raosta. Miten se oli sinne edes saatu? Johdossa oli paksulti muoviteippiä. Se oli vain leikattu kahtia ja paikattu sitten takaisin teipillä. Töpselin purkamiseen tarvittiin ruuvimeisseli. Screwdriver, anyone? Kysyin toiveikkaana. Ihmeekseni lähiomainen löysi autostaan partiolaisajoistaan tutun taikasauvan.


Swiss Knife on vempain, josta löytyy myös ruuvimeisseli, jolla töpseli purettiin auki. Johto luiskahti vihdoin alas. Entä mihin öljy? Sen tietää, mitä saa, jos kaataa pari litraa paistoöljyä joko viemäriin tai tiskialtaasta alas (elämä opettaa). 
Lähdin ostamaan kulmakaupasta isoja vesipulloja. Seuraava ongelma? Miten saada kaadettua öljy neliskulmaisesta kattilasta kapeasuiseen pulloon, ilman suppiloa. Pullosta olisi voinut leikata suppilon, innostui lähiomainen partiolaiseksi muuttuneena, Swiss Knife'a heilutellen. Ei tarvi, sanoin ja kaadoin öljyn nokalliseen salaattikulhoon ja siitä pulloon. Käsiä ei myöskään tarvi rasvata viikkoon.  Kolme litraa öljyä tuli, ja tiskiainetta meni puoli pulloa että päästiin kaikesta tahmasta eroon. Mitä öljy tekeekään ihmisen sisuksille?

Tyttärelle ohjeet kääriä rasvapullot sanomalehtipaperiin ja piilottaa roskikseen. Käytetty paistinöljy on oikeasti ongelmajätettä, ja sille on oma laarinsa kierrätyskeskuksissa. Luulin aina että isoissa kanistereissa oli jotain koneöljyä.

Testasin vesihanat: toinen toimi. Sitten sähköliesi (elämä opettaa). Poikani 5000 euroa/vuosi yliopiston kampusasunnossa koko lieden etuosa hajosi käsiin, kun testasin nappuloita. Nyt onneksi putosi vain yksi nappula, se joka säätää uunin. Yritin selittää tyttärelle, miksi uuni ei voi mitenkään toimia. Liedessä ei ollut mitään vipua, mitä nappula olisi voinut kääntää. (Tälle on varmaan teknisempi sanastokin). Vannotin, että hän mainitsee tämän heti vuokraisännälle, muuten rikotusta liedestä tulee korvausvaatimus. (Sanonko mikä opettaa).

Ärsyttävä kovaääninen piippaus, josta tytär oli valittanut, paljastui palovaroittimeksi, josta puuttui patteri. Lähiomainen kipaisi vuorostaan kulmakauppaan ostamaan patteria, ja asensi sen paikoilleen. Nyt ymmärsin edellisen asukkaan logiikan: jotta uppopaistin saatiin pistorasiaan, oli tuuletin kytketty pois, ja palovaroitin meni turhan usein päälle. Ratkaisu? Patteri pois koko varoittimesta. Miten he jaksoivat kuunnella piippausta, on edelleen mysteerio. Toisaalta, jos tulipalo syttyisi, ja alakerran portaitten kautta ei pääsisi ulos, pako onnistuisi vain ikkunasta hyppäämällä, koska varauloskäytävää ei ollut. Ohjeet tyttärelle miten evakuoida itsensä ikkunasta.

Alkuvuosina, kun kauhistelin Irlannin olemattomia paloturvallisuusssäännöksiä, suunnittelin koottavia teräksisiä nuoratikkaita, joita voisi myydä joka talon yläkertaan. Sitten luovuin, ei niitä kukaan ostaisi. Höh, olihan palovaroitin jo keksitty! Suomalaisia palotikkaita ei Irlannissa näe missään. Niitähän käyttäisivät vain murtovarkaat!


Naapurustoa. Tässäkin talossa on asukkaita. Miltähän vuosisadalta?

Tytär oli muistanut tuoda lemmikkieläimensä: Hamleys'in lelukaupasta ostettu pinkki possu, joka röhkii, kävelee ja heiluttaa saparoaan. Tytär osti sen dementoituneelle äidilleni, joka ihastui siihen ikihyväksi. Kun mummosta aika jätti, possu palasi lahjoittajalleen.


Tyttären kämppäkaveri oli töissä, mutta oli ehtinyt tuoda asuntoon tärkeimmät: neljä kaktusta (Äiti! Niitä ei tarvi KOSKAAN kastella!), lakanat, terveyssiteitä ja kuusi tölkkiä olutta jääkaappiin. Ja erittäin siron yhden hengen teekannun, josta tytär tarjoili yrttiteetä hikisille vanhuksille. Lähiomainen mutisi jotain oluesta ja minä lähdin hinkkaamaan käsiäni saippualla vielä kerran. Kotimatkalla autossa leijui erehtymättömästi paistinrasvan lemu.

Pesä taitaa olla nyt tyhjä. Eläköön tyhjä pesä!



Friday, 14 November 2014

Salarakkaani

Kirjat, kirjat. Koukutuin jo nelivuotiaasta, kun mummo opetti lukemaan. Kirjoista tuli pako pois ahdistavista elämäntilanteista, ovi uusiin maailmoihin, lupa unelmoida ja liitää. En olisi varmaan selvinnyt täysjärkisenä aikuisuuteen ilman kirjojen maailmaa. Olin kalpea, aneeminen lapsi joka saattoi lukea tuntikausia. Havahduin, kun joku tuli huoneeseen ja sytytti valon, eikä uskonut että olin istunut siellä lukemassa. Ilta oli hämärtynyt ja olin pinnistellyt nähdäkseni kirjaimia. Siitä syystä varmaan tulin likinäköiseksikin.

Hyvä kirja on aina elämys, iankaikkinen ystävä. Näitä ystäviä olen raahannut maasta toiseen, asunnosta toiseen, vuosikymmeniä. Suomenkielisiä aarteita, nykyään yhä enemmän englanninkielisiä. Pelkästään kirjahyllyjen katselu ja kirjojen sively tuottaa minulle mielihyvää, jota yksikään lasiruutu ei korvaa. Otan kirjan kämmenelle: se avautuu paljon luetusta kohdasta. Olen kotona.

Chester Beatty Library Dublinissa on yksi lempimuseoistani. Se sisältää niin korvaamattomia kulttuurihistoriallisia aarteita, että valokuvaaminen ei ole sallittua kuin aulassa. Museon kotisivulla on kuitenkin parin minuutin video, jossa pääsee kurkistamaan hämyisen museon saloihin: linkki tässä.









The Silk Road Cafe tarjoaa etnisiä ruokia, ja on keliaakikon paratiisi: lähestulkoon kaikki on gluteenitonta!

Kirjojen synnystä siellä on kokonainen osasto. Miten kirjoja taiteiltiin, musteella nahalle, pergamentille, paperille, miten sivut onnistuttiin sitomaan yhteen ja suojaamaan puu- ja nahkakansilla. Sana oli valtaa, ja kirjoitetun sanan lukeminen oli etuoikeutettujen magiaa. Kirjoitettu sana oli viesti. Toisin kuin huudot ja kuiskaukset, siitä on edelleen jälki, tänäkin päivänä. 


Joku minua viisaampi sanoi, että käsin kirjoittaminen on viestintää yhdeltä toiselle. Kun painokone keksittiin, viesti levisi yhdeltä monelle. Internet on viestintää lukemattomilta lukemattomille, ennenäkemätön ilmiö. Sen jäljen pysyvyys on kuitenkin kyseenalaista.





Jos rakastaa vanhoja kirjastoja, Trinity College Library Dublinissa on ehdoton nähtävyys. Jäisin mielelläni sinne lukkojen taa viikoksi. Kuuluisten Kells'in kirjojen valmistumisesta on oma osastonsa. Monet munkit kuolivat myrkkyihin, joita kuvitukseen tarvittavien värien valmistamiseen käytettiin. Yhteen kirjaan tarvittiin 180 vasikan nahkaa.



Paperikirjoja ei Irlannissa enää arvosteta. Myyntiluvut ovat olleet laskussa jo pitkään, kirjakaupat sinnittelevät, yleisiä kirjastoja näkyvät käyttävän vain vanhemmat ikäluokat - tai lapset, niitten vanhempien ikäluokkien seurassa. Digitaalinen näyttö on korvannut kirjan.

Olin itkeä järkytyksestä, kun törmäsin kierrätyskeskuksessa laariin, johon heitetään paperinkeräykseen menevät vanhat puhelinluettelot ja paksut myyntikuvastot. Sinne oli viskottu kymmeniä aivan hyviä romaaneja ja tietokirjoja. Miksi? Keskuksen toisessa päässä on vanhoja kirjahyllyjä, johon voi jättää kirjoja ja myös poimia niitä mukaansa ilmaiseksi. Joku oli hylännyt kirjansa ensimmäiseen laariin, joka osui kohdalle. Aloin raahata kirjoja korissa hyllyyn, kunnes lähiomainen lempeästi tarttui minua kyynerpäästä ja ohjasi ulos. 

Käytettyjä kirjoja, yleensä irlantilaisten suosimassa pokkarimuodossa, myydään jopa 50 centillä joka hyväntekeväisyyskaupassa, Charity shops. Kyseessä ovat lähestulkoon uudet, hyväkuntoiset romaanit ja tietokirjat. Näköjään niitä ei enää huolita ilmaiseksikaan.

Zozimus Bookshop
Vastapainoksi tälle traumalle suuntasin työkaverin suosittelemaan kahvilaan Gorey'ssa, Wexfordin maakunnassa: The Book Cafe. Työkaveri oli mainostanut sitä lepopaikkana, jonne hän vie kaksi riiviölastaan - he saavat valita yhden lastenkirjan kaupasta ja hän saa huilata kahvin ääressä. Jokainen äiti ja isä tietää, mitä varttitunti omaa rauhaa merkitsee. Sitä hän ei kertonut, millainen aarreaitta kahvilan perällä oli.

Joimme lähiomaisen kanssa hyvät kakkukahvit (gluteeniton vaihtoehto oli marenki-kermavaahto-kääretorttu marjoilla, lurps!). Sitten astuimme peremmälle, ja hihkaisin ilosta. Niin paljon kirjoja! Kauniisti aiheittain ryhmiteltynä, kohdelampuin valaistuna. Nykäisin lähiomaista hihasta: romaanit olivat aakkosjärjestyksessä tekijän mukaan. Runouttakin oli pieni osasto. Nämä olivat siis käytettyjä kirjoja!  Monesta löytyi hellyttäviä omistuskirjoituksia. Sinne tänne oli aseteltu mukavia vanhoja nojatuoleja ja sohvia, joissa saattoi lepuuttaa jalkojaan, kun unohtui lukemaan. 

Lähiomainen löysi harvinaisen valokuvakirjan, minä jo kauan painosta loppuneen feministiklassikon. Kulutusjuhlasta humaltuneena bongasin mukaan myös 10 eurolla upean burmalaisen puunaamion, joka hymyili seinällä. 

Vaihdoimme muutaman sanan kirjakauppiaan kanssa: miten harvinaista tavata joku, jonka kanssa voi keskustella kirjallisuudesta ja taiteesta. Täällä Taka-Hikiän pikkukaupungeissa sellaisia ihmisiä on todella harvassa. Kirjakauppiaan kotisivuilta (tässä) luin lisää hänen taustastaan, ja ymmärsin.

Olen alistunut siihen tosiasiaan, että kuulun vähemmistöön lähes joka asiassa. Irlannin ainoa klassisen musiikin kanava Lyric FM, jota kuuntelen, kehuu keräävänsä 3% kuulijakunnasta. Samaan mikrosektoriin ympyräkaaviossa näytän kuuluvan kaikessa muussakin.  Joissakin asioissa olen varmasti ainoa lajiani. Ainakin mitä tulee vanhoihin hylättyihin kirjoihin, joita kukaan muu ei pelasta jätelaarista. Salarakkaistani en luovu paljastumisen uhallakaan.



P.S. STOP PRESS: Dun Laoghaire'ssa, Dublinista etelään, avataan piakkoin upouusi, valtava kirjasto! Mahtavin merinäköaloin. Ehkä kirja ei olekaan kuollut, ihan vielä. Paikalliset kuulemma ärsyyntyivät modernista arkkitehtuurista, minusta paikka näyttää hyvältä. Visiitti edessä joulukuussa! Lue tästä.