Pages

Tuesday, 31 December 2013

Irlantilaisia totuuksia

Miltä Irlanti tuntuu ja näyttää sellaisen silmin, joka on täällä asunut jo kohta 30 vuotta, eliniän? Se on varmaa, että Irlanti ja sen kulttuuri ei enää hurmaa kuten turistia tai tuoreesti tullutta. Näkee syvemmälle, kulissien taakse. Samat ongelmat, samat ristiriidat alkavat kismittää vuosikymmenien jälkeen. Joihinkin asioihin tottuu, toiset ärsyttävät edelleen niin, että saa ihottuman.

Osittain bloggaamiseni on varaventtiili, jolla päästän liiat höyryt ulos, perheeni huojennukseksi. On varmaan raskasta kuulla, miten Suomessa on aina asiat paremmin.

Maahanmuuttajan, Muukalaisen asemasta käsin on joskus kuitenkin vaarallista kritisoida: paikalliset loukkaantuvat ja pahimmillaan käskevät painua sinne mistä on tullutkin - näin käy varmasti myös maahanmuuttajille Suomessa. Kaikki haluavat kuulla kehuja omasta maastaan, ei kritiikkiä. Kuten Umayya Abu-Hanna jossain kirjoitti, ulkopuolisen näkökulma on kuitenkin tärkeä, siitä voi oppia. Vain ulkopuolelta voi talon julkisivua arvostella, ei kurkkimalla ulos ikkunoista, jalat tukevasti sisäpuolella.




Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole yrittää muuttaa Irlantia, enhän edes kirjoita englanniksi vaan suomeksi. Monella turistilla tai tänne juuri muuttaneella on yliromanttinen kuva vihreänvehreästä Irlannista, jossa ystävälliset ja hauskat ihmiset kertovat mystisiä tarinoita ja puhkeavat lauluun ja tanssiin. Tämä on myös myytti, jota irlantilaiset itse pitävät yllä - se vetää turisteja. Se on tietenkin yksi totuus tästä maasta - mutta vihreällä saarella on myös synkempiä sävyjä.



Tänne pysyvästi muuttaneella on kiviree'llinen asioita, joihin pitää vain sopeutua. Niitä ei voi muuttaa, niistä on turha valittaa, niistä saa vain palkokasvin sieraimiinsa. Suhteellinen totuus on yksi - irlantilaisten käsitys rehellisyydestä poikkeaa suomalaisesta aika lailla. Lupausten antaminen on runsasta, niiden pitäminen harvinaista. Aikakäsitys on toinen: myöhästely, tilaisuuksien alkaminen jopa tuntia myöhemmin kuin on ilmoitettu ja/ tai päättyminen ennen aikojaan on niin yleistä, ettei siihen enää reagoi. Jos tilaisuuteen todella täytyy jostain kumman syystä saapua ajalleen, on aikataulussa erityismerkintä: Please note: Starts at 7pm. SHARP.

Yhteinen hyvä, pohjoismaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin kulmakivi, on täällä tuntematon käsite. Verotuksen kaihtaminen on yleistä - mutta tästä aiheesta kirjoitan vielä oman blogin.

Joskus tuntuu, että irlantilaiset ovat alkaneet oppia vasta aivan viime aikoina, että asiat VOI sanoa halki, tabut voi kumota, ikäviä asioita ei kannata lakaista maton alle. Joskus taas tuntuu, että ollaan vielä kovin kaukana rehellisyydestä.

Ns. valkoiset valheet lipsahtavat irlantilaisten huulilta sellaisella charmilla, että jään edelleen mykäksi ihailusta. Hauskaakin se on joskus. Viimeksi hämmästyin, kun eräs tuttu, vanhempi nunna valehteli sujuvasti minulle. Yllätin hänet penkomassa kierrätyskeskuksen lehtilaaria.  Siitä en suinkaan olisi järkyttynyt, pelastan itsekin sieltä  joskus kaikenlaista (Irlannissa on usein itse vietävä kierrätysjäte suuriin keskuksiin kaupungissa). Nunna kuitenkin selitti vuolaasti laittaneensa vahingossa pahvilaatikollisen lasia väärään kierrätyslaariin ja etsivänsä sitä, oli juuri huomannut erehdyksensä. Tullessani takaisin toisen sylillisen kanssa hän penkoi jo metallilavaa. Mitään lasia ei missään näkynyt, se oli vain sujuva tarina, jolla peittää hienoinen nolostuminen. Minun rooliini olisi oikeasti kuulunut myönnellä yhtä vuolaasti, että niin käy aina minullekin!

Tämä on kuitenkin se kohta, jossa raja tulee vastaan, en osaa yhtyä sosiaaliseen valherupatteluun. Irlantilaisilta se käy käden käänteessä, vaikka he saattavat pyöritellä silmiä toisen selän takana, tai heti oven sulkeuduttua päivitellä mokomaa. Sosiaalista balettia, jota en koskaan opi! Aivan liian usein vieläkin tajuan vasta jälkeenpäin, että minua vedettiin taas nenästä.

On tällä sosiaalisella pajatuksella hyvätkin puolensa: juhlissa ja tapaamisissa pidetään törkeänä jättää joku istumaan yksin hiljaa ja huomiotta - kuten käy usein Suomessa. Irlantilaiset ovat erittäin taidokkaita vetämään kaikki mukaan keskusteluun. "Sorry" on varmaan irlantilaisten käytetyin sana, joskus väsymykseen asti. Toisten mukavuudesta ja hyvinvoinnista pidetään hyvää huolta pubi- ja ravintolailloissa. Anteeksi, istutko nyt varmasti mukavasti? Haluatko vaihtaa tuolia? Tarvitsetko jotain? Anteeksi, että käänsin selkäni sinulle! Onko ruoka-annoksesi maukasta? Anteeksi että istun tässä teidän välissänne, haluatko vaihtaa paikkaa kanssani? Onko juomasi ok?




Juomista puheenollen, kierroksien tarjoaminen on edelleen tapana - kallista, kun pitää maksaa koko jengin juomat, ja hankalaa yrittää tilatessa muistaa, mitä kukin halusi, mutta onneksi kukin tarjoaa vuorollaan. Olen siihen jo niin tottunut, että tuntuu hassulta Suomessa, kun mennään porukalla kapakkaan, ja kaikki maksavat erikseen juomansa omasta kukkarostaan. Kierroksen tarjoaminen on kohteliaisuutta ja anteliaisuutta, ja vastavuoroisuutta odotetaan. Jos ottaa vastaan kierroksen eikä maksa omalla vuorollaan, tulee loukanneeksi pahan kerran ja saa itaran maineen.

Kaksi pahinta ihmisen ominaisuutta Irlannissa ovat tiukkapipoisuus ja saituus. Ne ovat paljon pahempia kuin epärehellisyys - rehellisyyttä pidetään hieman naivina. Se, ettei osaisi nauraa itselleen ja muille, on kauhistus täkäläisessä kulttuurissa. Craic, ilonpito, en elämän suola. (Linkki: tässä.)

Irlantilaiset kuluttavat myös valtavasti joululahjoihin ja -ruokiin, usein velaksi. Kun tätä katsoo suomalaisesta vinkkelistä, tulee mieleen, onko ihan pakko nauraa kaikelle ja vääntää joka keskustelunaihe vitsiksi? Mitä järkeä on anteliaisuudessa ja lahjoihin tuhlaamisessa, kun tammikuussa joutuu elämän spagetilla ja pelkäämään sähkölaskua?

Tämä on taas yksi kulttuuriero, johon on totuttava. Itse en elä velaksi, enkä halua tuhlata yli varojeni, suomalaiseen tapaan maksan laskut jämptisti ajallaan, enkä vasta sitten, kun tulee muistutus - tai uhkaus perintötoimistosta tai asianajajalta. Jatkuva nauraminen käy myös joskus hermoille - nautin vakavista, pitkistä, syvällisistä kesakusteluista joita voi käydä suomalaisten kanssa. Itse asiassa melkein kenen tahansa ulkomaalaisen kanssa! Joskus tuntuu, että huumori on se kuori, jonka taakse irlantilainen piiloutuu, ei halua avautua ja päästää lähelleen.

Nykyinen elinkumppanini on mielenkiintoinen sekoitus irkkumieheksi: maksaa mieluiten laskut ajallaan, osaa nauraa ja naurattaa, mutta myös keskustella! Senpä takia kai hänet valitsinkin. Monikulttuurisuutta parhaimmillaan.

Kulttuurikorppikotka selvisi tästäkin vuodesta kunnialla, ja vyötä kiristämällä selvitään ensi vuodestakin. Toivotaan, että Irlannille käy samoin. Kuvan ottovuonna 2007 oli kaikki vielä pelkkää buumia Irlannissa. Toivottavasti siihen hullunmyllyyn ei enää päädytä.

Hyvää Uutta Vuotta 2014!







Wednesday, 11 December 2013

Tillittäjän irkkujoulu

Jollakin foorumilla kysyttiin ulkosuomalaisilta, mikä tekee joulustasi suomalaisen?

Piti oikein pysähtyä. Vetää henkeä. Miettiä. Onko joulunvietossani enää mitään suomalaista? Mitä siihen kuuluu?

Lähdin Suomesta jo 1970-luvulla, enkä ole sen jälkeen onnistunut viettämään ainuttakaan joulua Suomessa. Haikailin pitkään vanhoja perhejouluja, kun koko jengi palasi vanhempien luokse kotitaloon jouluksi. Kun muuttaa pois kotimaasta, aika tavallaan pysähtyy, ja olettaa, että kaikki siellä pysyy entisellään. Etäisyys vielä kultaa muistot ja haikeus on taattua. Vei vuosia, ennen kuin tajusin, että sisarukseni viettivät joulunsa omien perheittensä kanssa, ja korkeintaan kävivät kylässä kotona. "Perhe" oli hajonnut, kuten luonnollista onkin, jälkikasvu pariutuu ja sikiää ja muodostaa oman perheen. Nyt kun se on tapahtumassa itselleni, ympyrä sulkeutuu.

Lapsuuteni jouluun kuului valtava siivoaminen, leipominen ja paistaminen, ja äidin totaalinen voipuminen. Jouluaattona käytiin lumisella hautausmaalla viemässä kynttilöitä omaisten haudoille, syötiin muhkea jouluateria ja jaettiin lahjat vanhasta pyykkikorista illalla. Joulupäivänä syötiin samaa ruokaa lämmitettynä, ja ähkyn potemisen lisäksi luettiin ja pelattiin pelejä. Tapaninpäivänä oli jo kiire päästä ulos.

Ensimmäisenä jouluna ulkomailla koti-ikävä oli sietämätön. Mikään ei tuntunut oikealta. Monet irlantilaiset viettävät jouluaaton pubissa, mikä oli minulle järkytys. Suomessa kyllä otetaan reippaasti pikkujouluissa, mutta humala ei kuulu jouluaattoon, ellei kodissa muutenkin juoda paljon. Dublinin pubit olivat tupaten täynnä, tupakansavusta harmaina, tumpit poljettiin sammuksiin kokolattiamattoon ja tuopit kannateltiin piripintaisina baaritiskiltä, samaisen maton nöyrästi imiessä yli loiskuvat tilkat. Muistan, että yläkerran vessaan vievät rappusetkin olivat täynnä väkeä. Pubien suljettua ovensa ihmiset tungeksivat yömessuun, ei kuitenkaan kirkon eteistä pidemmälle. Kaupunki välkkyi kaikissa sateenkaaren neonvaloissa kuin Las Vegas.




Olin niin kauhuissani koko illasta, että soitin anopille puhelinkopista ja pyysin anteeksi, ettemme  olleet tulleet ajoissa jouluaattona kotiin. Anoppi kuulosti hölmistyneeltä ja sanoi olevansa kinkunkeittopuuhissa ja täyttämässä kalkkunaa. Mikään ei minusta ollut kohdallaan.

Aattoa ei Irlannissa juhlita, se on tavallinen arkipäivä, kaupat ovat auki, kuten pubitkin. Kaikki alkaa vasta joulupäivän vastaisena aamuna, kun joulupukki eli Santa, joka ei älyä että ovikin on keksitty, änkeää alas savupiipusta avotakkaan lahjasäkin kanssa. (Jos joulupukkiin uskominen vaatii lujuutta, niin tämä menee mielestäni jo vähän pitkälle!) Isot lahjat hän jättää kuusen alle, pienemmät sukkiin, jotka on ripustettu takan reunustalle tai sängynpäätyyn. Pukille pitää jättää jotain hiukopalaa, lasi sherryä tai maitoa, rusinapiirakka  - ja porkkana Rudolph-porolle (joka täällä näyttää erehdyttävästi Bambilta). Auta armias, jos ne löytyvät koskemattomana viiden aikaan aamulla, kun lapset heräävät tutkimaan, mitä yön aikana on tapahtunut. Näen vieläkin painajaisia, että olen itse nukahtanut nojatuoliin yöllä, odottaessani että lapset vihdoin simahtavat: lahjat ovat edelleen vintillä piilossaan, lasi sherryä juomatta, porkkana nakertamatta, kun lapset heräävät. Onneksi niin ei koskaan ehtinyt käydä.

Jouluaaton kaihoa en ole saanut pois, se on vähän samanlainen ontto olo kuin juhannuksena ja itsenäisyyspäivänä. Olen yrittänyt loihtia jouluaaton tunnelmaa syömällä osan jouluruuista aattona, osan joulupäivänä. Mikään ei kuitenkaan tunnu oikealta. Ehkä syy on siinä, että lapsuuden taianomaisen tunnelman jälkeen mikään ei voikaan tuntua samalta.

Itse asiassa valun usein ahdistukseen ennen joulua. Kaupallista painetta ja naisiin kohdistuvaa stressiä vastaan on tietoisesti taisteltava. Otsikot kuten Joulupäivällinen on vuoden tärkein ateria ja Ajanlasku H-hetkeen voi yrittää ohittaa olankohautuksella, mutta jokin joulussa saa minut aina surulliseksi ja ristiriitaiseksi. Tiedän, että on monia muitakin, joille joulu tuo aina pahaa mieltä. 

Joulu on muistojen aikaa. Menneet joulut, jotka eivät olleet niin onnellisia, palautuvat mieleen. Olen kärttyinen, ja pienetkin riidat joulukoristeiden keskellä pahentavat oloa. Tuokin virnuileva tonttunaama!




Siis en leivo, ostan mahdollisimman paljon puolivalmiina, ja muistan, että mahalaukku ei muuta kokoaan yhden päivän takia, on turha tunkea sinne enempää kuin tavallisestikaan. Jos seuraisi naistenlehtien ruokalistoja, aloittaen irlantilaisella täydellä pekoniaamiaisella, jatkaen coctail-välipaloilla, keittolounaalla ja kolmen ruokalajin joulupäivällisellä, unohtamatta joulukakkua ja rusinapiirakoita, suklaakonvehteja ja ylenpalttista juomista, olisi koko perhe jo ensiapuklinikalla iltaan mennessä.

Mitä joulunvietossani on enää, mikä olisi suomalaista? Jouluruuista kaipaan vain kinkkua ja lanttulaatikkoa, joten teen ne joka vuosi. Sinnikkäänä aloittelevana aviovaimona yritin itse tehdä kerran myös maksalaatikkoa - ensimmäistä kertaa eläessäni. Onnistuin hankkimaan tuoretta maksaa butcher'ilta, keitin oikeaoppista riispuuroa. Kun latasin kaikki tehosekoittimeen, lähti mies voimaan pahoin vessaan. Katsoin veristä mössöä itsekin järkyttyneenä ja sain sen vaivoin uuniin. Vaikka laatikko maistui ihan hyvältä, en ole toistanut kokeilua.

Tänä jouluna yritän muistaa, että tärkeintä on perhe ja yhdessäolo. Mainosten lupauksista huolimatta, perhe on jouluna yhdessä juuri niin onnellinen kuin se on muutenkin, ei enempää. Mikään ei täytä ylimitoitettuja odotuksia.







Tänä jouluna nautin aikuisista lapsistani, varsinkin kun tiedän, että seuraavina jouluina emme ehkä enää ole samassa kokoonpanossa. Jutellaan, katsellaan teeveestä luonto-ohjelmia, mieluiten pingviinejä ja jääkarhuja, ei Joutsenlammen siroja ballerinoja, jotka vain pahentavat ähkyä. Syödään herkkuja, muttei liikaa, käydään pitkillä kävelyreissuilla vuorilla tai rannikolla ja saadaan liikuntaa ja raitista ilmaa. Kaivan kuluneet lautapelit esiin, Scrabble ja shakki, vanhat tutut. Levitän edesmenneeltä äitimuorilta joskus saadun joululiinan, sytytän valkoiset sähkökynttilät kuuseen, isän huolellisesti säilyttämät, made in DDR. Jostain syystä säilytän joulukoristelaatikossa myös äitini neulomaa vauvan villatakkia, jota nuuskin kerran vuodessa ja laitan takaisin muovipussiin. Soitan suomalaisia joululauluja vain kertaalleen ja yksinäni, koska ne aina itkettävät niin.



Joitain paloja elämästä ei vain saa takaisin, vaikka tekisi mitä. Tilalle voi yrittää luoda uusia palasia, joista ehkä jää jotain yhtä tärkeää omille lapsille. Jos hyvin käy.





Saturday, 7 December 2013

Mielensäpahoittajan kulttuuri-iltamat

Kulttuuritarjonta on monipuolistunut rutkasti Irlannissa viime vuosina.Vielä 20 vuotta sitten, suurimpien kaupunkien ulkopuolella kulttuuririennot käsittivät pubin, bingon ja harrastajateatterin. Nykyään on kuttuurikeskuksia, Arts Centres, joissa törmää kaikkeen barokkimusiikista tilataiteeseen. Kävijämäärät saattavat olla pieniä, varsinkin jos tilaisuudet ovat maksullisia, mutta laatu on yleensä korkea. Irlantilaiset on siunattu hyvällä sävelkorvalla ja luontaisella charmilla, mistä syystä he ovat armoitettuja laulajia, soittajia, tarinankertojia ja näyttelijöitä. Toisin kuin Suomessa, puhe on halpaa ja joka perheessä tuntuu olevan joku laulu- tai soittotaitoinen. Häissä ja hautajaisissa saatetaan laulaa samanlaisella innolla.




Itsenäisyyspäivänä, kun olin juuri toipunut YLE Areenan upeasta juhlakonsertista Tampereella, runonlausunnasta ja kaikista itkettävistä lauluista (Finlandiaa ei kuivin silmin voi kuunnella!), lähdimme käymään eräässä pienessä kylässä. Sillä on suomalaisittain hauska nimi, Tinahely! Nautimme keskiaikaisesta joulumusiikista: upea sopraano Roisin O'Grady ja barokkikitaraa hellästi soittava Eamon Sweeney. Tarjolla oli myös kuumaa mulled wine ja pieniä rusinapiirakoita, mince pies. 

Hetkittäin Eamonnin kitaransoitto oli taianomaista, samoin Roisinin laulu, varsinkin irlantilaiset sävellykset, joissa hänen äänensä pääsi oikeuksiinsa. Iirinkieli on tavattoman melodista ja on kuin tehty laulettavaksi. Kahden tosi lahjakkaan artistin yhteistyötä oli ilo kuunnella, vuosikausien harjoitus ja opiskelu näkyi. Molemmat ovat alansa huippuja. Kulttuurikorppikotka oli höyhenineen aivan liekeissä, kuten nuoriso sanoisi.

Roisinin iirinkieliseen lauluun linkki youtubesta tästä. Eamonn soittaa espanjalaisen sävelmän tässä




Valitettavan usein musiikkiesitystä on kuitenkin mahdoton kuulla puheenpörinän seasta, varsinkin jos paikalla on anniskeluoikeudet. Irlantilaiset rakastavat puhumista. Ja juomista. Tinahelyn tyyppisissä taidekeskuksissa on toisin: siellä saa yleensä nauttia lasillisen tai kaksi viiniä, kukaan ei humallu, kaikki keskittyvät kuuntelemiseen ja taputtavat. Taivaallista! Voi nauttia musiikista taistelematta ärsytystä vastaan, kun joku pajattaa korvan juuressa.

Tämä on yksi asioista, jotka saavat Kulttuurikorppikotkan raivokohtauksen partaalle. Harvat reagoivat yhtä voimakkaasti. Tunnen olevani varsinainen ilonpilaaja, jos huomautan pulisijoille tai suhistelen. Tämän takia en enää käy pubien musiikkitilaisuuksissa. Varsinkaan nuoret eivät tunnu ymmärtävän nauhoitetun taustamusiikin ja live-esityksen eroa.

Kysyin kerran yhdeltä taitavalta laulaja-kitaristilta, miltä korviahuumaava puheensorina tuntuu ahtaissa pubeissa, kun hän yrittää keskittyä soittamiseen. Jos se häiritsee minua, kuuntelijaa, miten on esiintyjän laita? Hän kohautti irlantilaiseen tapaan olkapäitään ja sanoi, että siihen tottuu - paitsi viimeksi hän joutui keskeyttämään kappaleensa, kun joku tyyppi väkisin punkesi hänen olkansa yli käyttämään savukeautomaattia!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin hänen puolestaan.

Wednesday, 4 December 2013

Irkkuäidin täydellinen joulukakku

Myytti irlantilaisäitien roolista on edelleen minulle mysteerio. Huomasin jo nuorikkona (ihana sana!) 30 vuotta sitten, että irlantilaisilta äideiltä odotettiin aivan eri asioita kuin suomalaisilta. Kun suomalaisäitien oletettiin jo 1970-luvulla käyvän täyspäiväisesti töissä ja kiskovan unisia lapsia pulkassa päivähoitoon, ei Irish Mammy'n tarvinnut edes ajatella palkkatyötä. Päivähoitopaikkoja ei ollut, aamupäiväkerhot (playschools) toimivat vain pari tuntia kerrallaan, ja yksityisten lastenhoitajien palkkaaminen onnistui vain rikkailta. 

Playschoolit käsittivät yleensä jonkun toisen kotiäidin olohuoneen, jossa lapset kokoontuivat leikkimään ja askartelemaan, ilman sen kummempaa opetusta tai ohjausta, vetäjillä ei edes tarvinnut olla alan koulutusta. Lähinnä ne toimivat helpottamassa kotiäitien elämää, kun oli paljon muutakin työtä pienempien vauvojen, pyykin, siivouksen ja kaupassa käynnin kanssa.

Samaan tarkoitukseen perustettiin Mothers and toddlers-ryhmiä, joissa kotona yksin hulluksi tulevat kotiäidit saivat tavata muita aikuisia, juoda kupin teetä ja tutustuttaa leikki-ikäisiä tuleviin tappelupukareihin.

Muistan elävästi yhden sellaisen aamun. Lokakuinen, hämärä, sadetta pieksevä aamupäivä, kun laahauduin leikki-ikäiseni kanssa seurakunnan kokoushuoneeseen. Nihkeänkylmässä huoneessa oli tummanruskea kokolattiamatto, kuluneita muovituoleja, sinertävä loistevaloputki katossa ja lerpallaan oleva pahvilaatikko täynnä jalkapuolia nukkeja ja pyörättömiä autoja. 

Aamun aiheena oli perinteisen joulukakun valmistus, ja esittelijänä oli vanhempi rouva, jo
 satoja joulukakkuja tyylikkäästi maailmaan pyöräyttänyt. Valokopioidut reseptit jaettiin, ja rouva aloitti. Luin silmät pyöreänä kolmisivuista reseptiä, aineita oli kymmenittäin, kaikki ei-metrisissä mitoissa. Mikä oli fl.oz.? Montako ounssia poundissa? Minkäkokoinen oli 8 in kakkuvuoka? Mikä oli Fahrenheit? Tuskailin, samalla kun yritin tasapainotella sylissä höyryävää teemukia ja leikki-ikäistä, joka EI halunnut leikkiä kenenkään muun kanssa, kiitosta vaan. Rouva oli punninnut jauhot, rusinat, mantelit ja kirsikat valmiiksi muovipusseihin ja sekoitti aineet puulusikalla valkoisessa muovivadissa. Kakkuvuo'an vuoraamiseen ruskealla paperilla tarvittiin diplomi origamissa.




Kun tajusin, että tämä oli vasta vaihe numero yksi, epätoivo valtasi mieleni. Paistamisen jälkeenkin kakkua tuli hoitaa. Kastella viskillä tai brandyllä, taputella, puhutella. Tämä selitti, miksi kakku tehtiin jo lokakuussa. Vasta jouluksi kakku kuorrutettiin, ensin mantelimössöllä, ja viimeiseksi sokerimassalla. Sokerihumala oli taattua yhdestä viipaleesta.

Luulen, että sinä aamuna aavistin, ettei minusta koskaan voi tulla Oikeaa Irlantilaista Äitiä. Harvoin olen tuntenut itseäni niin muukalaiseksi kuin silloin. Pellavapääpoikani oli liian ujo ja pelkäsi eläväisiä irlantilaislapsia. Muut äidit näyttivät tuntevan toisensa jokasunnuntaisesta kirkkomessusta, ja muutenkin rupattelivat vilkkaasti aiheista, joista en tiennyt mitään. Joidenkin maalaisaksentista en ymmärtänyt sanaakaan, nyökyttelin vain. Joka lapsella oli tutti suussa, ja kun se suurpiirteisesti pyyhkäistiin hihaan, kun se oli aikansa kierinyt matolla, minua oksetti. Irlannissa ei koskaan oteta kenkiä pois sisätiloissa, joten kokolattiamatot kätkevät kokonaisen pieneliömaailman.

Kokeilin kyllä reseptiä kotona - siihen meni vain viisi tuntia - mutta kuorrutus valui alas reunoja pöydälle ja muoviporot ja joulupukit upposivat siihen. Itse kakku hajosi heti kun sitä yritti leikata. Liian vähän viskiä? Liian paljon? Liian usein?




Kotiäitiys on kuitenkin irkkunaisen tärkein rooli - tai oli. Kun asuntojen hinnat alkoivat nousta, ei talovelasta enää selvinnyt miehen palkalla. Silloin naisten oli pakko lähteä palkkatyöhön, ja yksityisiä päivähoitopaikkoja alettiin perustaa. Kunnallista lastenhoitoa ei Irlannissa vieläkään ole, ja kun ottaa huomioon, että useimmat naiset hoitavat itse myös vanhenevat vanhempansa, ei irlantilaisten naisen työmäärällä ole koskaan loppua. Harva työnantaja ottaa huomioon koulujen aukioloajat - koulu alkaa vasta klo 9 jälkeen ja loppuu joko klo 14 tai 15. Irlannissa lapset eivät kulje koulutietä omin päin, joten tämä on ongelma kaikille työssäkäyville äideille (isille tämä ei ole mikään ongelma, koska lasten katsotaan olevan naisten vastuulla) - kuka vie ja hakee? Kotiäitiys on usein helpompaa, ja yksityinen päivähoito on kallista (sen tasosta tehtiin myös hiljattain muutama ikävä piilokameralla otettu skandaaliohjelma).

Työssäkäynti ei kuitenkaan vapauta irkkuäitiä pyhimyskehän oravanpyörästä. En ole varma, onko uhrautuminen normien sanelemaa vai omaehtoista. Teini-ikäistenkään ei oleteta selviytyvän pesukoneen käytöstä tai siivoamisesta, yliopistoa käyville tehdään viikoksi ruuat pakasterasioihin - tai he käyvät take away-kaupoissa. Koko perheen pyykin hoito ja silitys on jatkuva valituksen aihe naisten kesken. Kun ehdotin, eikö 22-vuotias insinööriopiskelija mitenkään voisi itse hoitaa vaatteitaan, minua katsotaan syrjäsilmin ja hymykarein, jolloin taas tiedän, että edelleen olen Muukalainen.

Lapset pysyvät riippuvaisina vanhemmistaan vaikka kolmikymppisiksi asti - usein kotonaan asuen. "Lapsella" saattaa olla hieno ura, poika- tai tyttöystävä ja oma auto, mutta kotonaan he silti edelleen  istuvat valmiin pöydän ääreen. En tiedä, miten käy, kun pilalle hemmoteltu nuorimies lyö hynttyyt yhteen yhtä pilalle hemmotellun nuoren naisen kanssa. Pojille voi olla shokki, että nykynaiset eivät ole äitiensä kaltaisia!

Irkkunaisen täyttymys on täyttää kaikkien vatsat, vastusteluista huolimatta. Toisaalta äiti nääntyy, stressaantuu ja valittaa, toisaalta saa syvää tyydytystä siitä, että on Oikea Äiti, joka uhrautuu muitten eteen eikä kuluta aikaa itseensä. Miehillä ei tunnu olevan osaa eikä arpaa kotitöihin, eihän ne edes osaa käyttää pesukonetta, on tavallisin syy. Perheen eteen uhrautuminen lienee peräisin uskonnosta. Jostain syystä oppi on uponnut vain irlantilaiseen perheenäitiin.

Kovin kaukaa haettu ei ole tarina kotonaan asuvasta vanhastapojasta, joka äitinsä hautajaisissa kysyi isältään: Montako lusikallista sokeria laitan teeheni?  

Tarina ei kerro, löytyikö kaapista jouluna täydelliseksi haudottu joulukakku.

* * *

P.S: Todistettavasti en puhu läpiä päähäni: tänään julkaistiin tutkimus, jonka mukaan Irlannin päivähoito on toiseksi kalleinta kaikista OECD-maista. Kahden lapsen päivähoito maksaa vuosittain 16 500 euroa. Kenellä Suomessa olisi tähän varaa? Entä jos lapsia on useampia? Naisen paikka on edelleen kotona lasten kanssa, eikä se ole vapaaehtoinen valinta - kuten pitäisi olla. Linkki tästä