Pages

Tuesday, 31 December 2013

Irlantilaisia totuuksia

Miltä Irlanti tuntuu ja näyttää sellaisen silmin, joka on täällä asunut jo kohta 30 vuotta, eliniän? Se on varmaa, että Irlanti ja sen kulttuuri ei enää hurmaa kuten turistia tai tuoreesti tullutta. Näkee syvemmälle, kulissien taakse. Samat ongelmat, samat ristiriidat alkavat kismittää vuosikymmenien jälkeen. Joihinkin asioihin tottuu, toiset ärsyttävät edelleen niin, että saa ihottuman.

Osittain bloggaamiseni on varaventtiili, jolla päästän liiat höyryt ulos, perheeni huojennukseksi. On varmaan raskasta kuulla, miten Suomessa on aina asiat paremmin.

Maahanmuuttajan, Muukalaisen asemasta käsin on joskus kuitenkin vaarallista kritisoida: paikalliset loukkaantuvat ja pahimmillaan käskevät painua sinne mistä on tullutkin - näin käy varmasti myös maahanmuuttajille Suomessa. Kaikki haluavat kuulla kehuja omasta maastaan, ei kritiikkiä. Kuten Umayya Abu-Hanna jossain kirjoitti, ulkopuolisen näkökulma on kuitenkin tärkeä, siitä voi oppia. Vain ulkopuolelta voi talon julkisivua arvostella, ei kurkkimalla ulos ikkunoista, jalat tukevasti sisäpuolella.




Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole yrittää muuttaa Irlantia, enhän edes kirjoita englanniksi vaan suomeksi. Monella turistilla tai tänne juuri muuttaneella on yliromanttinen kuva vihreänvehreästä Irlannista, jossa ystävälliset ja hauskat ihmiset kertovat mystisiä tarinoita ja puhkeavat lauluun ja tanssiin. Tämä on myös myytti, jota irlantilaiset itse pitävät yllä - se vetää turisteja. Se on tietenkin yksi totuus tästä maasta - mutta vihreällä saarella on myös synkempiä sävyjä.



Tänne pysyvästi muuttaneella on kiviree'llinen asioita, joihin pitää vain sopeutua. Niitä ei voi muuttaa, niistä on turha valittaa, niistä saa vain palkokasvin sieraimiinsa. Suhteellinen totuus on yksi - irlantilaisten käsitys rehellisyydestä poikkeaa suomalaisesta aika lailla. Lupausten antaminen on runsasta, niiden pitäminen harvinaista. Aikakäsitys on toinen: myöhästely, tilaisuuksien alkaminen jopa tuntia myöhemmin kuin on ilmoitettu ja/ tai päättyminen ennen aikojaan on niin yleistä, ettei siihen enää reagoi. Jos tilaisuuteen todella täytyy jostain kumman syystä saapua ajalleen, on aikataulussa erityismerkintä: Please note: Starts at 7pm. SHARP.

Yhteinen hyvä, pohjoismaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin kulmakivi, on täällä tuntematon käsite. Verotuksen kaihtaminen on yleistä - mutta tästä aiheesta kirjoitan vielä oman blogin.

Joskus tuntuu, että irlantilaiset ovat alkaneet oppia vasta aivan viime aikoina, että asiat VOI sanoa halki, tabut voi kumota, ikäviä asioita ei kannata lakaista maton alle. Joskus taas tuntuu, että ollaan vielä kovin kaukana rehellisyydestä.

Ns. valkoiset valheet lipsahtavat irlantilaisten huulilta sellaisella charmilla, että jään edelleen mykäksi ihailusta. Hauskaakin se on joskus. Viimeksi hämmästyin, kun eräs tuttu, vanhempi nunna valehteli sujuvasti minulle. Yllätin hänet penkomassa kierrätyskeskuksen lehtilaaria.  Siitä en suinkaan olisi järkyttynyt, pelastan itsekin sieltä  joskus kaikenlaista (Irlannissa on usein itse vietävä kierrätysjäte suuriin keskuksiin kaupungissa). Nunna kuitenkin selitti vuolaasti laittaneensa vahingossa pahvilaatikollisen lasia väärään kierrätyslaariin ja etsivänsä sitä, oli juuri huomannut erehdyksensä. Tullessani takaisin toisen sylillisen kanssa hän penkoi jo metallilavaa. Mitään lasia ei missään näkynyt, se oli vain sujuva tarina, jolla peittää hienoinen nolostuminen. Minun rooliini olisi oikeasti kuulunut myönnellä yhtä vuolaasti, että niin käy aina minullekin!

Tämä on kuitenkin se kohta, jossa raja tulee vastaan, en osaa yhtyä sosiaaliseen valherupatteluun. Irlantilaisilta se käy käden käänteessä, vaikka he saattavat pyöritellä silmiä toisen selän takana, tai heti oven sulkeuduttua päivitellä mokomaa. Sosiaalista balettia, jota en koskaan opi! Aivan liian usein vieläkin tajuan vasta jälkeenpäin, että minua vedettiin taas nenästä.

On tällä sosiaalisella pajatuksella hyvätkin puolensa: juhlissa ja tapaamisissa pidetään törkeänä jättää joku istumaan yksin hiljaa ja huomiotta - kuten käy usein Suomessa. Irlantilaiset ovat erittäin taidokkaita vetämään kaikki mukaan keskusteluun. "Sorry" on varmaan irlantilaisten käytetyin sana, joskus väsymykseen asti. Toisten mukavuudesta ja hyvinvoinnista pidetään hyvää huolta pubi- ja ravintolailloissa. Anteeksi, istutko nyt varmasti mukavasti? Haluatko vaihtaa tuolia? Tarvitsetko jotain? Anteeksi, että käänsin selkäni sinulle! Onko ruoka-annoksesi maukasta? Anteeksi että istun tässä teidän välissänne, haluatko vaihtaa paikkaa kanssani? Onko juomasi ok?




Juomista puheenollen, kierroksien tarjoaminen on edelleen tapana - kallista, kun pitää maksaa koko jengin juomat, ja hankalaa yrittää tilatessa muistaa, mitä kukin halusi, mutta onneksi kukin tarjoaa vuorollaan. Olen siihen jo niin tottunut, että tuntuu hassulta Suomessa, kun mennään porukalla kapakkaan, ja kaikki maksavat erikseen juomansa omasta kukkarostaan. Kierroksen tarjoaminen on kohteliaisuutta ja anteliaisuutta, ja vastavuoroisuutta odotetaan. Jos ottaa vastaan kierroksen eikä maksa omalla vuorollaan, tulee loukanneeksi pahan kerran ja saa itaran maineen.

Kaksi pahinta ihmisen ominaisuutta Irlannissa ovat tiukkapipoisuus ja saituus. Ne ovat paljon pahempia kuin epärehellisyys - rehellisyyttä pidetään hieman naivina. Se, ettei osaisi nauraa itselleen ja muille, on kauhistus täkäläisessä kulttuurissa. Craic, ilonpito, en elämän suola. (Linkki: tässä.)

Irlantilaiset kuluttavat myös valtavasti joululahjoihin ja -ruokiin, usein velaksi. Kun tätä katsoo suomalaisesta vinkkelistä, tulee mieleen, onko ihan pakko nauraa kaikelle ja vääntää joka keskustelunaihe vitsiksi? Mitä järkeä on anteliaisuudessa ja lahjoihin tuhlaamisessa, kun tammikuussa joutuu elämän spagetilla ja pelkäämään sähkölaskua?

Tämä on taas yksi kulttuuriero, johon on totuttava. Itse en elä velaksi, enkä halua tuhlata yli varojeni, suomalaiseen tapaan maksan laskut jämptisti ajallaan, enkä vasta sitten, kun tulee muistutus - tai uhkaus perintötoimistosta tai asianajajalta. Jatkuva nauraminen käy myös joskus hermoille - nautin vakavista, pitkistä, syvällisistä kesakusteluista joita voi käydä suomalaisten kanssa. Itse asiassa melkein kenen tahansa ulkomaalaisen kanssa! Joskus tuntuu, että huumori on se kuori, jonka taakse irlantilainen piiloutuu, ei halua avautua ja päästää lähelleen.

Nykyinen elinkumppanini on mielenkiintoinen sekoitus irkkumieheksi: maksaa mieluiten laskut ajallaan, osaa nauraa ja naurattaa, mutta myös keskustella! Senpä takia kai hänet valitsinkin. Monikulttuurisuutta parhaimmillaan.

Kulttuurikorppikotka selvisi tästäkin vuodesta kunnialla, ja vyötä kiristämällä selvitään ensi vuodestakin. Toivotaan, että Irlannille käy samoin. Kuvan ottovuonna 2007 oli kaikki vielä pelkkää buumia Irlannissa. Toivottavasti siihen hullunmyllyyn ei enää päädytä.

Hyvää Uutta Vuotta 2014!







Wednesday, 11 December 2013

Tillittäjän irkkujoulu

Jollakin foorumilla kysyttiin ulkosuomalaisilta, mikä tekee joulustasi suomalaisen?

Piti oikein pysähtyä. Vetää henkeä. Miettiä. Onko joulunvietossani enää mitään suomalaista? Mitä siihen kuuluu?

Lähdin Suomesta jo 1970-luvulla, enkä ole sen jälkeen onnistunut viettämään ainuttakaan joulua Suomessa. Haikailin pitkään vanhoja perhejouluja, kun koko jengi palasi vanhempien luokse kotitaloon jouluksi. Kun muuttaa pois kotimaasta, aika tavallaan pysähtyy, ja olettaa, että kaikki siellä pysyy entisellään. Etäisyys vielä kultaa muistot ja haikeus on taattua. Vei vuosia, ennen kuin tajusin, että sisarukseni viettivät joulunsa omien perheittensä kanssa, ja korkeintaan kävivät kylässä kotona. "Perhe" oli hajonnut, kuten luonnollista onkin, jälkikasvu pariutuu ja sikiää ja muodostaa oman perheen. Nyt kun se on tapahtumassa itselleni, ympyrä sulkeutuu.

Lapsuuteni jouluun kuului valtava siivoaminen, leipominen ja paistaminen, ja äidin totaalinen voipuminen. Jouluaattona käytiin lumisella hautausmaalla viemässä kynttilöitä omaisten haudoille, syötiin muhkea jouluateria ja jaettiin lahjat vanhasta pyykkikorista illalla. Joulupäivänä syötiin samaa ruokaa lämmitettynä, ja ähkyn potemisen lisäksi luettiin ja pelattiin pelejä. Tapaninpäivänä oli jo kiire päästä ulos.

Ensimmäisenä jouluna ulkomailla koti-ikävä oli sietämätön. Mikään ei tuntunut oikealta. Monet irlantilaiset viettävät jouluaaton pubissa, mikä oli minulle järkytys. Suomessa kyllä otetaan reippaasti pikkujouluissa, mutta humala ei kuulu jouluaattoon, ellei kodissa muutenkin juoda paljon. Dublinin pubit olivat tupaten täynnä, tupakansavusta harmaina, tumpit poljettiin sammuksiin kokolattiamattoon ja tuopit kannateltiin piripintaisina baaritiskiltä, samaisen maton nöyrästi imiessä yli loiskuvat tilkat. Muistan, että yläkerran vessaan vievät rappusetkin olivat täynnä väkeä. Pubien suljettua ovensa ihmiset tungeksivat yömessuun, ei kuitenkaan kirkon eteistä pidemmälle. Kaupunki välkkyi kaikissa sateenkaaren neonvaloissa kuin Las Vegas.




Olin niin kauhuissani koko illasta, että soitin anopille puhelinkopista ja pyysin anteeksi, ettemme  olleet tulleet ajoissa jouluaattona kotiin. Anoppi kuulosti hölmistyneeltä ja sanoi olevansa kinkunkeittopuuhissa ja täyttämässä kalkkunaa. Mikään ei minusta ollut kohdallaan.

Aattoa ei Irlannissa juhlita, se on tavallinen arkipäivä, kaupat ovat auki, kuten pubitkin. Kaikki alkaa vasta joulupäivän vastaisena aamuna, kun joulupukki eli Santa, joka ei älyä että ovikin on keksitty, änkeää alas savupiipusta avotakkaan lahjasäkin kanssa. (Jos joulupukkiin uskominen vaatii lujuutta, niin tämä menee mielestäni jo vähän pitkälle!) Isot lahjat hän jättää kuusen alle, pienemmät sukkiin, jotka on ripustettu takan reunustalle tai sängynpäätyyn. Pukille pitää jättää jotain hiukopalaa, lasi sherryä tai maitoa, rusinapiirakka  - ja porkkana Rudolph-porolle (joka täällä näyttää erehdyttävästi Bambilta). Auta armias, jos ne löytyvät koskemattomana viiden aikaan aamulla, kun lapset heräävät tutkimaan, mitä yön aikana on tapahtunut. Näen vieläkin painajaisia, että olen itse nukahtanut nojatuoliin yöllä, odottaessani että lapset vihdoin simahtavat: lahjat ovat edelleen vintillä piilossaan, lasi sherryä juomatta, porkkana nakertamatta, kun lapset heräävät. Onneksi niin ei koskaan ehtinyt käydä.

Jouluaaton kaihoa en ole saanut pois, se on vähän samanlainen ontto olo kuin juhannuksena ja itsenäisyyspäivänä. Olen yrittänyt loihtia jouluaaton tunnelmaa syömällä osan jouluruuista aattona, osan joulupäivänä. Mikään ei kuitenkaan tunnu oikealta. Ehkä syy on siinä, että lapsuuden taianomaisen tunnelman jälkeen mikään ei voikaan tuntua samalta.

Itse asiassa valun usein ahdistukseen ennen joulua. Kaupallista painetta ja naisiin kohdistuvaa stressiä vastaan on tietoisesti taisteltava. Otsikot kuten Joulupäivällinen on vuoden tärkein ateria ja Ajanlasku H-hetkeen voi yrittää ohittaa olankohautuksella, mutta jokin joulussa saa minut aina surulliseksi ja ristiriitaiseksi. Tiedän, että on monia muitakin, joille joulu tuo aina pahaa mieltä. 

Joulu on muistojen aikaa. Menneet joulut, jotka eivät olleet niin onnellisia, palautuvat mieleen. Olen kärttyinen, ja pienetkin riidat joulukoristeiden keskellä pahentavat oloa. Tuokin virnuileva tonttunaama!




Siis en leivo, ostan mahdollisimman paljon puolivalmiina, ja muistan, että mahalaukku ei muuta kokoaan yhden päivän takia, on turha tunkea sinne enempää kuin tavallisestikaan. Jos seuraisi naistenlehtien ruokalistoja, aloittaen irlantilaisella täydellä pekoniaamiaisella, jatkaen coctail-välipaloilla, keittolounaalla ja kolmen ruokalajin joulupäivällisellä, unohtamatta joulukakkua ja rusinapiirakoita, suklaakonvehteja ja ylenpalttista juomista, olisi koko perhe jo ensiapuklinikalla iltaan mennessä.

Mitä joulunvietossani on enää, mikä olisi suomalaista? Jouluruuista kaipaan vain kinkkua ja lanttulaatikkoa, joten teen ne joka vuosi. Sinnikkäänä aloittelevana aviovaimona yritin itse tehdä kerran myös maksalaatikkoa - ensimmäistä kertaa eläessäni. Onnistuin hankkimaan tuoretta maksaa butcher'ilta, keitin oikeaoppista riispuuroa. Kun latasin kaikki tehosekoittimeen, lähti mies voimaan pahoin vessaan. Katsoin veristä mössöä itsekin järkyttyneenä ja sain sen vaivoin uuniin. Vaikka laatikko maistui ihan hyvältä, en ole toistanut kokeilua.

Tänä jouluna yritän muistaa, että tärkeintä on perhe ja yhdessäolo. Mainosten lupauksista huolimatta, perhe on jouluna yhdessä juuri niin onnellinen kuin se on muutenkin, ei enempää. Mikään ei täytä ylimitoitettuja odotuksia.







Tänä jouluna nautin aikuisista lapsistani, varsinkin kun tiedän, että seuraavina jouluina emme ehkä enää ole samassa kokoonpanossa. Jutellaan, katsellaan teeveestä luonto-ohjelmia, mieluiten pingviinejä ja jääkarhuja, ei Joutsenlammen siroja ballerinoja, jotka vain pahentavat ähkyä. Syödään herkkuja, muttei liikaa, käydään pitkillä kävelyreissuilla vuorilla tai rannikolla ja saadaan liikuntaa ja raitista ilmaa. Kaivan kuluneet lautapelit esiin, Scrabble ja shakki, vanhat tutut. Levitän edesmenneeltä äitimuorilta joskus saadun joululiinan, sytytän valkoiset sähkökynttilät kuuseen, isän huolellisesti säilyttämät, made in DDR. Jostain syystä säilytän joulukoristelaatikossa myös äitini neulomaa vauvan villatakkia, jota nuuskin kerran vuodessa ja laitan takaisin muovipussiin. Soitan suomalaisia joululauluja vain kertaalleen ja yksinäni, koska ne aina itkettävät niin.



Joitain paloja elämästä ei vain saa takaisin, vaikka tekisi mitä. Tilalle voi yrittää luoda uusia palasia, joista ehkä jää jotain yhtä tärkeää omille lapsille. Jos hyvin käy.





Saturday, 7 December 2013

Mielensäpahoittajan kulttuuri-iltamat

Kulttuuritarjonta on monipuolistunut rutkasti Irlannissa viime vuosina.Vielä 20 vuotta sitten, suurimpien kaupunkien ulkopuolella kulttuuririennot käsittivät pubin, bingon ja harrastajateatterin. Nykyään on kuttuurikeskuksia, Arts Centres, joissa törmää kaikkeen barokkimusiikista tilataiteeseen. Kävijämäärät saattavat olla pieniä, varsinkin jos tilaisuudet ovat maksullisia, mutta laatu on yleensä korkea. Irlantilaiset on siunattu hyvällä sävelkorvalla ja luontaisella charmilla, mistä syystä he ovat armoitettuja laulajia, soittajia, tarinankertojia ja näyttelijöitä. Toisin kuin Suomessa, puhe on halpaa ja joka perheessä tuntuu olevan joku laulu- tai soittotaitoinen. Häissä ja hautajaisissa saatetaan laulaa samanlaisella innolla.




Itsenäisyyspäivänä, kun olin juuri toipunut YLE Areenan upeasta juhlakonsertista Tampereella, runonlausunnasta ja kaikista itkettävistä lauluista (Finlandiaa ei kuivin silmin voi kuunnella!), lähdimme käymään eräässä pienessä kylässä. Sillä on suomalaisittain hauska nimi, Tinahely! Nautimme keskiaikaisesta joulumusiikista: upea sopraano Roisin O'Grady ja barokkikitaraa hellästi soittava Eamon Sweeney. Tarjolla oli myös kuumaa mulled wine ja pieniä rusinapiirakoita, mince pies. 

Hetkittäin Eamonnin kitaransoitto oli taianomaista, samoin Roisinin laulu, varsinkin irlantilaiset sävellykset, joissa hänen äänensä pääsi oikeuksiinsa. Iirinkieli on tavattoman melodista ja on kuin tehty laulettavaksi. Kahden tosi lahjakkaan artistin yhteistyötä oli ilo kuunnella, vuosikausien harjoitus ja opiskelu näkyi. Molemmat ovat alansa huippuja. Kulttuurikorppikotka oli höyhenineen aivan liekeissä, kuten nuoriso sanoisi.

Roisinin iirinkieliseen lauluun linkki youtubesta tästä. Eamonn soittaa espanjalaisen sävelmän tässä




Valitettavan usein musiikkiesitystä on kuitenkin mahdoton kuulla puheenpörinän seasta, varsinkin jos paikalla on anniskeluoikeudet. Irlantilaiset rakastavat puhumista. Ja juomista. Tinahelyn tyyppisissä taidekeskuksissa on toisin: siellä saa yleensä nauttia lasillisen tai kaksi viiniä, kukaan ei humallu, kaikki keskittyvät kuuntelemiseen ja taputtavat. Taivaallista! Voi nauttia musiikista taistelematta ärsytystä vastaan, kun joku pajattaa korvan juuressa.

Tämä on yksi asioista, jotka saavat Kulttuurikorppikotkan raivokohtauksen partaalle. Harvat reagoivat yhtä voimakkaasti. Tunnen olevani varsinainen ilonpilaaja, jos huomautan pulisijoille tai suhistelen. Tämän takia en enää käy pubien musiikkitilaisuuksissa. Varsinkaan nuoret eivät tunnu ymmärtävän nauhoitetun taustamusiikin ja live-esityksen eroa.

Kysyin kerran yhdeltä taitavalta laulaja-kitaristilta, miltä korviahuumaava puheensorina tuntuu ahtaissa pubeissa, kun hän yrittää keskittyä soittamiseen. Jos se häiritsee minua, kuuntelijaa, miten on esiintyjän laita? Hän kohautti irlantilaiseen tapaan olkapäitään ja sanoi, että siihen tottuu - paitsi viimeksi hän joutui keskeyttämään kappaleensa, kun joku tyyppi väkisin punkesi hänen olkansa yli käyttämään savukeautomaattia!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin hänen puolestaan.

Wednesday, 4 December 2013

Irkkuäidin täydellinen joulukakku

Myytti irlantilaisäitien roolista on edelleen minulle mysteerio. Huomasin jo nuorikkona (ihana sana!) 30 vuotta sitten, että irlantilaisilta äideiltä odotettiin aivan eri asioita kuin suomalaisilta. Kun suomalaisäitien oletettiin jo 1970-luvulla käyvän täyspäiväisesti töissä ja kiskovan unisia lapsia pulkassa päivähoitoon, ei Irish Mammy'n tarvinnut edes ajatella palkkatyötä. Päivähoitopaikkoja ei ollut, aamupäiväkerhot (playschools) toimivat vain pari tuntia kerrallaan, ja yksityisten lastenhoitajien palkkaaminen onnistui vain rikkailta. 

Playschoolit käsittivät yleensä jonkun toisen kotiäidin olohuoneen, jossa lapset kokoontuivat leikkimään ja askartelemaan, ilman sen kummempaa opetusta tai ohjausta, vetäjillä ei edes tarvinnut olla alan koulutusta. Lähinnä ne toimivat helpottamassa kotiäitien elämää, kun oli paljon muutakin työtä pienempien vauvojen, pyykin, siivouksen ja kaupassa käynnin kanssa.

Samaan tarkoitukseen perustettiin Mothers and toddlers-ryhmiä, joissa kotona yksin hulluksi tulevat kotiäidit saivat tavata muita aikuisia, juoda kupin teetä ja tutustuttaa leikki-ikäisiä tuleviin tappelupukareihin.

Muistan elävästi yhden sellaisen aamun. Lokakuinen, hämärä, sadetta pieksevä aamupäivä, kun laahauduin leikki-ikäiseni kanssa seurakunnan kokoushuoneeseen. Nihkeänkylmässä huoneessa oli tummanruskea kokolattiamatto, kuluneita muovituoleja, sinertävä loistevaloputki katossa ja lerpallaan oleva pahvilaatikko täynnä jalkapuolia nukkeja ja pyörättömiä autoja. 

Aamun aiheena oli perinteisen joulukakun valmistus, ja esittelijänä oli vanhempi rouva, jo
 satoja joulukakkuja tyylikkäästi maailmaan pyöräyttänyt. Valokopioidut reseptit jaettiin, ja rouva aloitti. Luin silmät pyöreänä kolmisivuista reseptiä, aineita oli kymmenittäin, kaikki ei-metrisissä mitoissa. Mikä oli fl.oz.? Montako ounssia poundissa? Minkäkokoinen oli 8 in kakkuvuoka? Mikä oli Fahrenheit? Tuskailin, samalla kun yritin tasapainotella sylissä höyryävää teemukia ja leikki-ikäistä, joka EI halunnut leikkiä kenenkään muun kanssa, kiitosta vaan. Rouva oli punninnut jauhot, rusinat, mantelit ja kirsikat valmiiksi muovipusseihin ja sekoitti aineet puulusikalla valkoisessa muovivadissa. Kakkuvuo'an vuoraamiseen ruskealla paperilla tarvittiin diplomi origamissa.




Kun tajusin, että tämä oli vasta vaihe numero yksi, epätoivo valtasi mieleni. Paistamisen jälkeenkin kakkua tuli hoitaa. Kastella viskillä tai brandyllä, taputella, puhutella. Tämä selitti, miksi kakku tehtiin jo lokakuussa. Vasta jouluksi kakku kuorrutettiin, ensin mantelimössöllä, ja viimeiseksi sokerimassalla. Sokerihumala oli taattua yhdestä viipaleesta.

Luulen, että sinä aamuna aavistin, ettei minusta koskaan voi tulla Oikeaa Irlantilaista Äitiä. Harvoin olen tuntenut itseäni niin muukalaiseksi kuin silloin. Pellavapääpoikani oli liian ujo ja pelkäsi eläväisiä irlantilaislapsia. Muut äidit näyttivät tuntevan toisensa jokasunnuntaisesta kirkkomessusta, ja muutenkin rupattelivat vilkkaasti aiheista, joista en tiennyt mitään. Joidenkin maalaisaksentista en ymmärtänyt sanaakaan, nyökyttelin vain. Joka lapsella oli tutti suussa, ja kun se suurpiirteisesti pyyhkäistiin hihaan, kun se oli aikansa kierinyt matolla, minua oksetti. Irlannissa ei koskaan oteta kenkiä pois sisätiloissa, joten kokolattiamatot kätkevät kokonaisen pieneliömaailman.

Kokeilin kyllä reseptiä kotona - siihen meni vain viisi tuntia - mutta kuorrutus valui alas reunoja pöydälle ja muoviporot ja joulupukit upposivat siihen. Itse kakku hajosi heti kun sitä yritti leikata. Liian vähän viskiä? Liian paljon? Liian usein?




Kotiäitiys on kuitenkin irkkunaisen tärkein rooli - tai oli. Kun asuntojen hinnat alkoivat nousta, ei talovelasta enää selvinnyt miehen palkalla. Silloin naisten oli pakko lähteä palkkatyöhön, ja yksityisiä päivähoitopaikkoja alettiin perustaa. Kunnallista lastenhoitoa ei Irlannissa vieläkään ole, ja kun ottaa huomioon, että useimmat naiset hoitavat itse myös vanhenevat vanhempansa, ei irlantilaisten naisen työmäärällä ole koskaan loppua. Harva työnantaja ottaa huomioon koulujen aukioloajat - koulu alkaa vasta klo 9 jälkeen ja loppuu joko klo 14 tai 15. Irlannissa lapset eivät kulje koulutietä omin päin, joten tämä on ongelma kaikille työssäkäyville äideille (isille tämä ei ole mikään ongelma, koska lasten katsotaan olevan naisten vastuulla) - kuka vie ja hakee? Kotiäitiys on usein helpompaa, ja yksityinen päivähoito on kallista (sen tasosta tehtiin myös hiljattain muutama ikävä piilokameralla otettu skandaaliohjelma).

Työssäkäynti ei kuitenkaan vapauta irkkuäitiä pyhimyskehän oravanpyörästä. En ole varma, onko uhrautuminen normien sanelemaa vai omaehtoista. Teini-ikäistenkään ei oleteta selviytyvän pesukoneen käytöstä tai siivoamisesta, yliopistoa käyville tehdään viikoksi ruuat pakasterasioihin - tai he käyvät take away-kaupoissa. Koko perheen pyykin hoito ja silitys on jatkuva valituksen aihe naisten kesken. Kun ehdotin, eikö 22-vuotias insinööriopiskelija mitenkään voisi itse hoitaa vaatteitaan, minua katsotaan syrjäsilmin ja hymykarein, jolloin taas tiedän, että edelleen olen Muukalainen.

Lapset pysyvät riippuvaisina vanhemmistaan vaikka kolmikymppisiksi asti - usein kotonaan asuen. "Lapsella" saattaa olla hieno ura, poika- tai tyttöystävä ja oma auto, mutta kotonaan he silti edelleen  istuvat valmiin pöydän ääreen. En tiedä, miten käy, kun pilalle hemmoteltu nuorimies lyö hynttyyt yhteen yhtä pilalle hemmotellun nuoren naisen kanssa. Pojille voi olla shokki, että nykynaiset eivät ole äitiensä kaltaisia!

Irkkunaisen täyttymys on täyttää kaikkien vatsat, vastusteluista huolimatta. Toisaalta äiti nääntyy, stressaantuu ja valittaa, toisaalta saa syvää tyydytystä siitä, että on Oikea Äiti, joka uhrautuu muitten eteen eikä kuluta aikaa itseensä. Miehillä ei tunnu olevan osaa eikä arpaa kotitöihin, eihän ne edes osaa käyttää pesukonetta, on tavallisin syy. Perheen eteen uhrautuminen lienee peräisin uskonnosta. Jostain syystä oppi on uponnut vain irlantilaiseen perheenäitiin.

Kovin kaukaa haettu ei ole tarina kotonaan asuvasta vanhastapojasta, joka äitinsä hautajaisissa kysyi isältään: Montako lusikallista sokeria laitan teeheni?  

Tarina ei kerro, löytyikö kaapista jouluna täydelliseksi haudottu joulukakku.

* * *

P.S: Todistettavasti en puhu läpiä päähäni: tänään julkaistiin tutkimus, jonka mukaan Irlannin päivähoito on toiseksi kalleinta kaikista OECD-maista. Kahden lapsen päivähoito maksaa vuosittain 16 500 euroa. Kenellä Suomessa olisi tähän varaa? Entä jos lapsia on useampia? Naisen paikka on edelleen kotona lasten kanssa, eikä se ole vapaaehtoinen valinta - kuten pitäisi olla. Linkki tästä













Wednesday, 27 November 2013

Korpisuomalaisen kaita koulutie

Opiskelijaelämä Irlannissa on kovin erilaista kuin Suomessa. Itse asiassa koko koulusysteemi on täysin erilainen, koko yhteiskunta, arvomaailma, maailmannäkemys. Eniten minua Irlannissa raivostuttaa eriarvoisuus. Olen miettinyt tätä jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan, pääsemättä asian kanssa sovintoon. Suomi voittaa tässä joka kerran 10-0.

Jos minun nuoruudessani vielä oli kansalaiskoululaisia ja oppikoululaisia, amislaisia ja ylioppilaita, niin ne erot ovat hävinneet tällä välin. Pakkaajien tai siivoojien lapsista ei tule automaattisesti siivoojia ja pakkaajia. Se, että isä on alkoholisti ja työtön, ei tarkoita, ettei pääsisi yliopistoon Suomessa. Yksinhuoltajien lapset voivat kouluttautua niin pitkälle kuin lahjoja ja sisua riittää. Rikkailla ei ole omia, tuhansia euroja maksavia eliittikouluja, joissa on luksusluokan urheilusalit, kanttiinit, laboratoriot ja opetusvälineet. Kun vanhemmat maksavat tuhansien lukukausimaksuja, voi olla varma, etteivät he siedä laiskoja opettajia.

Rahalla ei Suomessa voi ostaa peruskoulua, josta 100-prosenttisesti kaikki jatkavat yliopistoon, ja moikkaavat toisiaan ammattielämässä lakimiehinä, lääkäreinä, poliitikkoina, bisnesmiehinä, tutkijoina - päättäjinä ja vaikuttajina. 

Alma mater vaikuttaa Irlannissa edelleen. Blackrock, Gonzaga, Glenstal Abbey, St Conleth, Clongowes loistavat tänäänkin koulujen kärkilistalla, vuosittain julkaistavissa tilastoissa, League Tables, mistä kouluista pääsi eniten oppilaita yliopistoon.  Clongowes College (linkki tästä) jonka kuva on alla, maksaa vanhemmille 16 8000 euroa vuosittain. Yhden lapsen kouluttaminen maksaa siis (...hakee Lidlin suuren taskulaskimen...) vähintään 84 000 euroa. Veronmaksajat tukevat yksityiskouluja maksamalla opettajien palkat.




Näennäisesti jatko-opiskeluun pääsy on demokraattisesti yo-kokeiden pinnoista kiinni - 600 pointsia ollen maksimi. Ratkaisu on kuitenkin tehty jo vuosia sitten, ellei alakoulussa (Primary School, 5-11-vuotiaat) niin viimeistään yläkoulussa (Secondary School, 11-18 vuotiaat). Eri kouluilla on suunnattoman suuria eroja, yksityisten koulujen lisäksikin. On asuinalueita, joista juuri kukaan ei jatka opintoja.

Kyse on myös luokkaerosta, kasvatuksesta, vanhempien odotuksista. Ne eivät vain näytä koskaan tasoittuvan. Olen asunut kadulla, jonka kolmestakymmenestä perheestä vain omat lapseni yltivät yliopistoon asti. Olivatko he poikkeuksellisen älykkäitä neroja? Tuskin. Kylmä tilastollinen tosiasia on, että vanhempien oma koulutustaso määrää lasten tulevaisuuden. Luokkaerot pysyvät.

Kaikista syistä, miksi joku ei pääse opiskelemaan, on varattomuus kuitenkin se, mikä saa korpisuomalaisen tarttumaan kirveeseen. Lahtaisin mielelläni ne, jotka edelleen kannattavat yhteiskunnan jakamista niihin, joilla on toivoa, ja niihin, joilla toivoa ei ole. Koska olen pasifisti, käytän näppäimistöä.

Jäin kerran sanattomaksi erään äidin kanssa, joka kertoi uhrauksista, joita he ovat tehneet kustantaakseen lastensa yksityiskoulun: Emme me tarvitse uutta autoa joka vuosi, ulkomaanmatkoja voi vähentää. Kyllä lastensa eteen pitää uhrautua, heillä on vain yksi elämä, hän huokaili, olettaen vaitonaisuuteni tarkoittavan, että yhdyin hänen sanoihinsa. Suutuin niin perusteellisesti, etten tapani mukaan saanut sanaa suustani, ennen kuin jälkikäteen. Mikä minussa oli vikana, etten halunut lasteni saavan parasta mahdollista koulua ja alkua elämälleen? Enkö halunnut heidän parastaan? Huono äiti! 

Vasta nyt juolahti mieleeni, että rouva kenties oletti "koulujakäyneen" aksenttini takia, että minäkin olin sellaisessa taloudellisessa asemassa, jossa on valinnanvaraa. Irlannissa (kuten Englannissakin) pystytään paikantamaan ihminen heti, kun hän avaa suunsa: koulutustaso ja yhteiskuntaluokka kuuluu aksentista. Pikasanasto aiheeseen vihkiytymättömille möttösille: ylemmät luokat ovat "posh", alemmat "common". (Dublinissa kuulemma on vielä yksi alakasti nimeltä "common as muck").

Virallisestihan katolisen homogeenisessä Irlannissa ei koskaan ole ollut luokkaeroja. Kun kuitenkin vain osalla yhteiskuntaa on varaa yliopistoon, ja vielä pienemmällä yksityiskouluihin, on selvää, että tasa-arvoisuus on myytti. Lama on kärjistänyt eroja lisää, kun niin suuri osa vanhemmista on työttöminä. Yhteiskunnan opintotuki ei kata edes vuokraa, saati opinto- ja asumiskuluja. Lisäpiikkinä systeemissä on se, että jos tekee väärän valinnan, ja vaihtaa tiedekuntaa tai opistoa, mätkäytetään täydet lukukausimaksut, samoin jos reppaa. Ne liikkuvat 3000-7000 vuosieuron paikkeilla aineesta riippuen, plus rekisteröitymismaksu 2500e. Opintotukea ei myöskään saa silloin. Opintotuki tuli tänäkin vuonna vasta tällä viikolla, vaikka lukukausi alkoi jo syyskuussa. Hanttihommat, joilla monet ovat kustantaneet opintonsa, ovat hävinneet laman myötä. Maisteriksi lukemiseen ei saa minkään valtakunnan opintotukea.

Mikä tasoitti ne Suomen luokkaerot, jotka muistan lapsuudestani? Erilainen näkemys siitä, minkälaista yhteiskuntaa halutaan luoda. Jo minun nuoruudessani putkimiesten pojat ja siivoojien tyttäret pääsivät oppikouluun ja yliopistoon.

Työväenliikkeen ajama tasa-arvoisuus lävisti kansan ajatusmaailman Suomessa, siitä tuli yhteinen päämäärä. Kenties protestanttisella etiikallakin on jotain osaa ja arpaa? Siinäpä se - työväenaate ei koskaan päässyt puusta pitemmälle Irlannissa, jossa alttarilta rukoiltiin kommunismin tuhoa ja kaikki vasemmistolainen oli yhtä kuin sielunvihollisen ateismi. Maataloudesta elävä kansa oli helppo alistaa, eikä suuria teollistuneita kaupunkeja ollut herättämässä luokkatietoisuutta.

Tässä kohdin mies, joka asuu meillä, kävi kanssani aiheesta maaottelun Irlanti - Suomi. Hän väittää, että Irlannin köyhyyden syynä on Englanti, joka vei rikkaudet mennessään. Irlantilaiset perääntyvät mielellään historiaan! (Ottelu keskeytettiin yleisen rauhan rikkomisen estämiseksi).




Surullisinta tässä on se, että koko maa loppujen lopuksi kärsii - yhteiskunnan päättäjiksi ja vaikuttajiksi valikoituu yhtä ja samaa kansanosaa, mikään ei muutu. Kansan lahjakkuus jää käyttämättä. Keskiluokasta kouluttautuneet opettajat ja sosiaalityöntekijät ovat ymmällään häirikkönuorten kanssa, jotka eivät edes puhu samaa kieltä. Vankilanjohtaja John Lonergan (nyt jo eläkkeelle jäänyt, inspiroiva puhuja jota kuunteli ilokseen) summasi: Mountjoy'n vankilan asukkaat ovat kotoisin Dublinin kolmesta postinumerosta. 

Miten kauan Irlannilla on varaa eriarvoisuuteen?



Saturday, 23 November 2013

Peppi Pitkätossu, haamutalot ja hylätyt hevoset




Joskus ei tiedä, hirnuisiko vai itkisi, kun lukee lehtien otsikoita Irlannissa. Siihen tarkoitukseen ne on kai väsättykin. "5 miljoonaa hevosiin", oli eräs otsikko. (linkki tästä ) 
Kyseessä ei ollut ravihevosiin sijoitettu summa, vaan viimeisten poliisioperaatioiden kulut. Irlannissa on tuhansittain "villejä" hevosia, joista kukaan ei pidä huolta. Kiertolaisväestö (en keksi parempaa suomennosta travellers-termille) perinteisesti matkusti hevosilla ja rattailla, ja edelleen pitää hevosia, usein lie'assa tienposken heinää syömässä. Lama on kuitenkin aikaansaanut sen, että muutkin hevostenomistajat jättävät hevosensa heitteille, koska niiden ylläpito maksaa maltaita. Ne päätyvät kurjaan kuntoon, saavat matoja ja nälkiintyvät. Niiden pyydystämisestä ja lopettamisesta tulee kuluja viranomaisille. Viime vuonna lopetettiin liki 2000 irtolaishevosta. Viimeaikainen hevos-hampurilaisskandaali jätti ikävän maun (!) tämänkin ongelman sivuilmiönä. Mihin hevot päätyvät? (LInkki tästä)

5 miljoonalla voitaisiin tehdä paljon muutakin laman runtelemassa maassa, mutta tämä on yksi Irlannin ikuisista ongelmista, kuten kulkukoirat ja -kissatkin.



Samassa lehdessä on otsikko "haamuasuinalueista", ns. ghost estates. Nousukaudella rustattiin taloja ties mihin peräkyliin, joissa ei ollut mitään palveluja tai työpaikkoja, julkisesta liikenteestä puhumattakaan. Laman tullen kellään ei ollut enää varaa lunastaa taloja. Nyt taloja on alettu purkaa, koska rakennusfirmat menivät konkurssiin, talot ovat olleet säiden armoilla ja ränsistyneet. Samaan aikaan asuntopula kaupungeissa nostaa vuokrat tähtiin.

Nuorimmaiseni maksaa Dublinissa 400 euroa kuussa kenkälaatikosta, johon juuri mahtuu sänky ja pöytä.  (Opintoraha, jota anottiin jo kesällä, tullee jonakin päivänä vihdoin poikani pankkitilille, kunhan anomuksia raahaava postimuuli kompuroi ylös mäkeä Irlannin rahansiirron paralleeliuniversumissa, kenties joulupukki tuo sen savupiipusta? Mutta se on jo toinen blogi.) 

Olohuoneen, jossa on hella ja tiskipöytä, sekä luurangoille mitoitetun suihku&vessahuoneen hän jakaa kahden muun opiskelijan kanssa. Pojat vetivät pitkää kortta siitä, kuka saa sen huoneen, johon ei mahdu edes yöpöytää. Poikani hävisi. Liesituulettimesta roikkuu vanhaa rasvarähmää (tippuu kuulemma ikävästi paistinpannulle yllättäen lämmitessään!). Kokolattiamaton alkuperäinen väri on epäselvä. Musta home kiertää seiniä lattianrajassa. Vuokraisäntä tienaa laatikkoasunnosta 1200 euroa kuussa, ja tämä on vain yksi asunto vanhassa talossa jonka hän omistaa. Poikani oli onnessaan, kun löysi niin halvan asunnon "vain" 5 kilsan päässä  yliopistolta, pääsee pyörällä matkat.

Kun valitan asunto-olosuhteista irlantilaisille, syttyy heidän kasvoilleen nostalginen ilme: "Ah! Opiskelijaelämää! Sellaistahan se on!" Eli ei pidä odottaakaan parempaa.

Tällaisissa asunnoissa asuu nykyään kuitenkin myös työssäkäyviä ja perheellisiä ihmisiä, koska laman turruttama talous ei enää suosi asuntolainoja ja vuokra-asunnoista on taas pula. Irlannin omistusasuntokulttuurissa on vuokraaminen aina ollut tilapäistä ja poikkeus, toisin kuin Suomessa. Vuokralla asuminen on epävarmaa, sopimukset summittaisia, ja takuurahasta saa usein tapella turhaan sopimuksen päättyessä.

Vuokralaisia, jotka elävät sosiaaliturvan varassa, tuetaan valtion asumistuella. Irlanti kulutti viime vuonna siihen 500 miljoonaa euroa. Tämä raha menee siis suoraan yksityisille asuntosijoittajille, jotka vuokraavat asuntojaan, usein veronmaksua vältellen.

Yksinkertaisempikin matemaatikko, kuten Kulttuurikorppikotka, näkee että sillä summalla voisi joko rakentaa kunnan asuntoja - joissa nykyään on kaksinkertaiset ikkunat ja keskuslämmitys - tai kunnostaa valtiolle haamuasunnot. Hei, ja tästä syntyisi niitä kipeästi kaivattuja työpaikkojakin rakennusalalle! Jostain syystä yksinkertainen on liian haastavaa irlantilaisille poliitikoille. Luulen, että hyväveliverkostot tekisivät suurhälytyksen, jos yksityisvuokratuki otettaisiin pois tai kunnat alkaisivat rakentaa.

Lehtien kaksi tarinaa yhdistyivät tänään hilpeän anekdoottisesti, kun kuulin työtoverilta, että yhdellä Galway'n haamuasuntoalueella on talojen asukkeina irtolaishevosia!

Irlanti on ihmeiden saari, jonka rinnalla Peppi Pitkätossunkin seikkailut kalpenevat.



P.S. Juttuun kuuluvat hevoskuvat sain Forgotten Horses Ireland -järjestöltä, joka tekee täysin vapaaehtoista ja tosi arvokasta työtä pelastaakseen hylätyt hevoslaumat. Heidän nettisivunsa tekivät minuun vaikutuksen - Irlanti on myös hyväntekeväisyyden luvattu maa. Annoin heille raha-avustuksen kuvien käyttöä vastaan. Tässä linkki, mutta en suosittele Kuvagalleriaa ennen ateriointia!

Sunday, 17 November 2013

Kansallisrunoutta, naisasiaa ja unettomia öitä


Havahduin noteeraamaan Seamus Heaney'n vasta kun hän yllättäen kuoli tänä syksynä. Näin käy valitettavan monelle runoilijalle. Seamus Heaney'n kohdalla syy oli tyystin omani, koska mies palkittiin Nobelilla, luennoi Oxfordissa ja Harvardissa runouden professorina ja oli muutenkin täydellisen kuuluisa niin omassa maassaan kuin maailmalla. Hänen runojaan opiskeltiin Irlannin yo-kokeita varten, mikä on kiistämätön klassisuuden ja kuolemattomuuden merkki. Toisinaan se on myös viimeinen naula arkkuun (kuten englanniksi sanonta kuuluu), sillä se, mitä pitää opiskella koulussa, muuttuu heti tylsäksi ja vastenmieliseksi. Näin kävi minulle ja Suomen kansallisrunoilijoille ja -kirjailijoille kouluaikoina.  Jopa Anja Snellman tuskittelee kouluaineitten kohteeksi joutumistaan: "Koululaiset, nuo kaunokirjallisuuden ääreen pakotetut raukat, saavat minutkin riippakivekseen, kirjoittavat lukukausien lopulla voipuneita meilejä, joissa pyytävät henkilötietojani, teosluetteloa, ja kertomaan jotain yleistä, miks sä yleenä kirjotat..." (HS Teema 3/13) 

Viime kesänä Suomessa  pelastin ystäväni kesämökiltä koirankorvaisen ja tahraisen "Keskikoulun lukukirjan" - teoksen, jota olin inhonnut koulussa (kuten "Sanan mahti"-opuksiakin). Nyt se on suuri aarteeni! Yksien kansien välissä kirjallisuuden helmet, vieläpä Henrik Tikkasen mahtavin tussipiirroksin kuvitettuna! Painovuonna 1964 Tikkanen ilmeisesti vielä kuvitti koulukirjoja. Skannasin hänen mainion piirroksensa halkoja sahaavasta mummosta, joka on melko varma tulevaisuudenkuvani.

Mutta eksyin aiheesta. Seamus Heaney'n runoutta on käännetty suomeksi (linkki tästä), mutta en ole niitä koskaan lukenut. Blogin kotosuomalaiset lukijat tulevat huomaamaan, että Suomen yleissivistyksessäni on pohjoisnapajäätikön kokoinen aukko sitten 1970-luvun, jolloin lähdin Suomesta. Olen yrittänyt paikata sitä lukemattomilla Suomen-reissuilla ja nettivaelluksilla, mutta päinvastoin kuin pohjoisnapajäätikkö, aukko ei kutistu, vaan kasvaa koko ajan, uusien kirjalijoiden ja taiteilijoiden ilmestyessä suomalaiseen kulttuuriin. Huomaan kuitenkin englanti-suomi-käännöksiä lukiessani, että alitajuisesti koko ajan mietin, mitä sanat olivat alkuperäkielellä! Siispä parasta lukea ne englanniksi.

Jostain syystä en ole koskaan innostunut Heaney'n runoista, mutta kun hän kuoli, häpeä tietämättömyydestäni sai minut perehtymään hänen tuotantoonsa. Syntymäpäivälahjaksi sain sekä Heaney'n esikoisteoksen Death of a Naturalist että hänen elämäkertansa Stepping Stones. Perheen miesväki ilmeisesti tunsi myötähäpeää ulkomaalaisnaisesta, joka jakoi talouden heidän kanssaan, eikä tuntenut Irlannin kansallisrunoutta.

Kirjailija Dennis O'Driscoll haastatteli Seamusia usean vuoden ajan kirjeitse ja sähköpostitse kysymyksillä, jotka pureutuvat niin yksityiskohtaisesti Seamusin elämään ja tuotantoon, että mietin, miten kellään haastattelijalla voi riittää aikaa ja innostusta kaikkiin detaljeihin. Esimerksiksi kysymys: Vuonna 1972, kahden runokokoelamn jälkeen, kerroit BBC:n haastattelijalle, että...-Seamusin vastaukset ovat yhtä perinpohjaisia, mutta myös kauniisti muotoiltuja. Seamus tunsi nuoresta pitäen, että runoilu oli pyytämättä saatu lahja, jonka lähdettä hän ei tiennyt, mutta nöyrtyi sen edessä ja tunsi velvollisuudekseen jakaa sitä eteenpäin. Hänen kielensä on suussasulavaa ja korvaan sointuvaa, vaikkei kaikkea ymmärtäisikään. Hänen tuotantonsa on valtava, lisäksi hän opetti, luennoi, käänsi ja kirjoitti paljon muutakin väsymättömällä vauhdilla. On ylipäänsä ihme, että sellaisessa elämässä enää ehtii ja jaksaa luovaa kirjoittamista. Wicklowin maakunnassa, Ashfordissa sijaitseva piilopirtti oli välttämätön leposija jonne puhelin, faxit ja sähköpostit eivät yltäneet ja jossa Seamus pääsi takaisin luomisvireeseen. Kotoisin hän oli Derrystä, Pohjois-Irlannista, maalaiskylästä jossa hänen isänsä oli maanviljelijä ja karjakauppias. Glanmore'n mökki muistutti häntä lapsuudesta ja palautti hänet juurilleen.

Luin 500-sivuisen opuksen unettomuuden öinä - mainio teos siihen tarkoitukseen, riittävän kiinnostava jotta sitä jaksoi yö toisensa jälkeen, toisaalta jaettu pieniin kappaleisiin, joissa juoni ei juuri etene. (Samaan tarkoitukseen olen lukenut Volter Kilven Alastalon salissa - kahdesti. Seuraavaksi harkitsen James Joycen Ulysseusta). Väliin alkoi kuitenkin lievästi sanottuna harmittaa Heaney'n miesvaltainen kirjallinen maailma. Kaikki hänen esikuvansa, opettajansa, kolleegansa ja lopulta oppilaansakin näyttivät olevan miespuolisia, muutamaa ulkomaalaista lukuunottamatta. Naiset esiintyivät vain muusina tarjoilemassa teetä ja herkullisia itseleivottuja keksejä runoilijaköörille.  Tämä on tyypillistä irkkukirjallisuuden historialle, täällä ei ole Minna Cantheja tai Saima Harmajia.

Inhosin Irlannin kansalliskirjailijat-nimistä taulua tyttärieni koulussa - kaikki miehiä. Naistutkimustiedekunta oli ilmeisesti huomannut saman, koska onnistuin ostamaan julisteen, jossa oli pelkkiä naiskirjailijoita, kaikki valitettavasti suurelle yleisölle tuntemattomia tai aivan viimeaikaisia. Naiset eivät yksinkertaisesti kuuluneet kulttuurielämään patriarkaalisessa Irlannissa. Sellaiset modernisti-kuvataiteilijatkin kuten Mainie Jellet, Evie Hone, Mary Swanzy ja Norah McGuinness ovat vasta viime aikoina saaneet ansaitsemaansa julkisuutta Irlannissa.

Olin hiljattain yhdessä runotilaisuudessa, jossa esiintyi eräs Irlannin kuuluisimpiua naisrunoilijoita, Eavan Boland - myös ylioppilaskokeisiin kelpuutettu. Hän kertoi, että traditionaalinen naisen maailma, koti, perhe ja lapset, ei kelvannut Suuren Runouden aiheeksi edes 1980-luvulla: "Pesukoneista ei saanut kirjoittaa, traktoreista kylläkin!" Minulle runoilijan sukupuolella ei ole väliä, kunhan runot kolahtavat, mutta joskus huomaan, että on helpompi jakaa kokemusmaailma naisen kuin miehen kanssa. Sitä, että jotkut aiheet, kuten miesvaltaiset työpaikat, maanviljely, sotatantereet, armeijat, laivat ja lentokoneet olisivat jotenkin arvokkaampia aiheita kuin keittiöt, navetat ja synnytyshuoneet, en käsitä. Kaikki kelpaa runouteen. Runous on ovi ihmismielen syvänteihin. Siihen tarvitaan molempia sukupuolia, muuten se jää vajaaksi.





Lopuksi mainio, joulun odotukseen sopiva runo (vegaanit hypätköön tämän yli!) nimeltään Turkeys Observed Heaney'n esikoisteoksesta. Tämä on hulvaton kuvaus lihakaupan näkymistä. Irlannissa lihaa myydään edelleen erillisissä lihakaupoissa, Butcher's. Kalkkunat ilmestyvät lihakauppojen ikkunoihin aivan lähiaikoina!


Turkeys Observed

One observes them, one expects them;
Blue-breasted in their indifferent mortuary,
Beached bare on the cold marble slabs
In immodest underwear frills of feather.

The red sides of beef retain
Some of the smelly majesty of living:
A half-cow slung from a hook maintains
That blood and flesh are not ignored.

But turkey cowers in death.
Pull his neck, pluck him, and look -
He is just another poor forked thing,
A skin bag plumped with inky putty.

He once complained extravagantly
In an overture of gobbles;
He lorded it on the claw-flecked mud
With a grey flick of his Confucian eye.

Now, as I pass the bleak Christmas dazzle,
I find him ranged with his cold squadrons:
The fuselage is bare, the proud wings snapped,
The tail-fan stripped down to a shameful rudder.





Sunday, 10 November 2013

Silmä silmästä, sana sanasta




Edellisessä blogissa mainitsemassani Irlannin kulttuurikeskuksessa Pariisissa oli taidenäyttelyn lisäksi esillä ikivanhan kirjaston aarteita: keskiaikaisia uskonsodan aikaisia kirjoja. Reformaation tuiskeissa katolisten oppineiden oli luettava vastapuolen kirjoitukset tarkkaan - "tunne vihollisesi" pätee tähänkin.

Minä haltioidun aina vanhoista esineistä. Punaisella samettityynyllä lasivitriinissä lepäsi Martti Lutherin aikainen katekismus - vuodelta 1529 - ihka aitoa itteensä!  Toinen kirja oli avattu mielenkiintoiselta sivulta: sen keskiaikaiseen kalenteriin oli joulupäivä merkitty 21.12. kohdalle!  Kyseessä ei varmasti ollut painovirhepaholainen, eikä päivämäärä ole sattuma. 
21. päivää oli pakanauskossa juhlittu vuoden lyhimpänä päivänä, Solstice. Sen sijaan, että kirkko olisi kieltänyt juhlimisen, pakanajuhlat yritettiin korvata Kristuksen syntymäpäiväjuhlilla. En ole vielä ehtinyt tutkia, missä vaiheessa jouluaatto vakiintui 24. päivään ja miksi.

Mikään ei ole niin sykähdyttävää kuin nähdä alkuperäinen historiallinen dokumentti omin silmin! "Kirjojen taistelu" eli Reformaatio, jolloin ensimmäistä kertaa käytettiin painettua sanaa taisteluvälineenä, oli yhtä merkittävä vaihe länsimaisessa historiassa kuin Kylmä sota - tai viime aikoina amerikkalaisten "terrorisminvastainen" sota. Tiedotusvälineet vain muuttuvat. Kylmän sodan aikaan taisivat sanomalehdet, televisio ja radio vielä olla pääasemassa, nykyään Internet on korvannut nämäkin.  Eräs minua viisaampi kerran niputti siististi tämän: käsin kirjoitettu sana oli tietoa yhdeltä yhdelle, painettu sana yhdeltä monille, Internet taas on tietoa monilta monille. Vaan kuinka moni enää kuuntelee tai lukee mitään massaviihdettä syvällisempää, saati antautuu filosofisiin väittelyihin?  Mitä enemmän tietoa on, sitä vähemmän sillä tuntuu olevan arvoa.  "Kato Googlesta" on nykytermi, jolla kuitataan kaikki kysymykset.  On vaikea edes kuvitella mitään yhtenäistä taistelulinjaa ja tiedotusvälinettä ideologisessa taistelussa kuten keskiajan uskonpuhdistuksen aikaan.  Yhdelläkin kirjalla saattoi silloin olla ratkaiseva merkitys.


Henkilökohtaisesti minua aina puistattaa, jos minua yritetään laittaa johonkin uskonnolliseen lokeroon täällä eli "protestantiksi" - sillä on Irlannissa niin verinen historia, etten halua tulla leimatuksi miksikään, vaikka luterilaiseksi minut kastettiinkin, lupaa kysymättä. Luterilaisuutta en ole harjoittanut sitten ripille pääsyn, enkä enää edes kuulu koko kirkkoon. Tämä ei kylläkään todista mitään katolisille irlantilaisille - kerran kastettu kuuluu uskonlahkoonsa aina, katolisesta kirkosta ei voi erota - erottaa kylläkin.

Harvat Irlannissa kyllä tietävät, mitä "Lutheran" tarkoittaa, joten se riittää tukkimaan uteliaan suun!

Merta ja suolaa Pariisissa

Rakastuin irlantilaisen Donald Teskey'n maalauksiin ensisilmäyksellä Royal Hibernian Academy'n näyttelyssä. Yhtäkkiä edessäni oli upea värimaailma, johon saattoi sukeltaa ja upota. Turkoosia, okraa, öljynmustaa, umbraa, koboltinsinistä, helmenharmaata, ja siellä täällä pinkkiä ja violettia kuin kirkaisuja tai kuiskauksia. Olisin voinut katsella maisemaa lopun ikääni. Maalaukset vaikuttivat abstrakteilta, ja kuitenkin niissä oli niin vahva paikantaju, että meren roiskeet tunsi ihollaan, suolan huulissaan. Metsämaisemissa jalat juuttuivat mutaan ja kosteys kävi luihin ja ytimiin.  Harvoin olen kokenut niin täydellistä aisti-elämystä: visuaalinen loihti makuja, ääniä, tuoksuja ja tuntemuksia.

Olin riemuissani, kuin luin RHA:n jäsenlehdestä, että Teskeyllä on yksityisnäyttely Pariisissa, Irlannin kulttuurikeskuksessa lokakuun lopulla - ehdimme sen avajaisiin lomamatkallamme! Paikan löytäminen ei ollut ihan helppoa, näytimme kai niin eksyneiltä kadulla, että eräs nainen kysyi, tarvitsemmeko apua! Kun Rue des Irlandais vihdoin löytyi, olimme huojentuneita - Pariisi on tuskaa keski-ikäisille jaloille. Linkki

Irlannin kulttuurikeskus on ollut Pariisin latinalaisessa korttelissa vuosisatoja - siitä kadun nimikin. Irlannin katoliset munkit perustivat sinne yliopiston jo 1500-luvulla. Nykyään kulttuurikeskus tarjoaa irlantilaista kuvataidetta, elokuvia, teatteria ja konsertteja sekä residenssejä taiteilijoille. 

Avajaisissa kuuli sekä ranskaa että tutunkuuloista englantia, paikka oli tupaten täynnä. Teskey'n valtavat maalaukset kiersivät seiniä. Kuten avajaisissa yleensä, suurin osa yleisöstä oli tullut tapaamaan toisiaan, he puhua kikattelivat viinilasi kädessä ja käänsivät selkänsä upeille maalauksille. Me emme onneksi tunteneet ketään, joten sain rauhassa sukeltaa Teskey'n väreihin.



Nykyään on muotia "selittää" taideteos vähintään A4-kokoisella arkilla, jossa käytetään erikoissanastoa - kuulemma nimeltään International Art English. (Gemma Tipton kirjoitti siitä piikikkään artikkelin toissa lauantain Irish Timesissä, kiljuin ilosta lukiessani sitä, linkki tästä.) Hyvin usein tällä peitetään se, ettei itse taideteos viestitä mitään. Donald Teskey'n maalaukset kertovat itse kaiken. Mielenkiintoista oli kuitenkin selailla leikekirjaa, jossa kerrottiin taiteilijasta itsestään. Kerrankin taiteilija, jolla on ollut aivan tavallinen, onnellinen elämä - ja silti maalaukset tyrskyävät tunteita. Kenties se, että hän usein maalaa plein-air eli paikan päällä, maalausteline kiviin köytettynä Irlannin tuulessa, selittää maalausten tuoreuden.  Itse taidemaalari vaikutti leppoisalta ja tuikkasi nimmarin taidekirjaansa vähän nolona. Vaatimattomuus on eittämätön lahjakkuuden merkki!

Valitettavasti meillä ei ollut varaa muuhun kuin yllämainittuun taidejäljennöskirjaan sekä leikkiin, jota olemme aina harrastaneet: mitkä kolme teosta ehdottomasti varastaisit täältä? Kiersimme näyttelyn vielä uudestaan, erikseen, ja paljastimme sitten valintamme. Kuten melkein aina, olimmme päätyneet hiippailemaan näyttelystä samat kolme maalausta kainalossa. Tällä kertaa kummankin piti palata uudestaan rikospaikalle ja haalia vielä yksi "boonusvalinta", minulle upea hiilipiirros, kumppanilleni vielä yksi suometsä. Ehkä emme kestäisi sellaista onnea kuitenkaan pakahtumatta, joten päätimme siirtää iskua seuraavaan elämään. Ei aina tarvitse omistaa, näkeminenkin riittää. 






Tuesday, 5 November 2013

Pyhän Antonin poskinahka




Joitakin piirteitä irlantilaisissa en käsitä koskaan. Yli 25 vuotta ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa ei vieläkään avaa ovia heidän sielunmaailmaansa.

Toissa viikolla kello kuuden tv-uutisissa Irlannissa raportoitiin pitkään Pyhän Antonin poskinahasta.  Pyhä Anttoni oli portugalailainen munkki, joka syntyi v. 1195 ja kuoli 35-vuotiaana Paduassa, Italiassa. Hänen ruumisarkkunsa avattiin useita vuosikymmeniä myöhemmin, ja hänen kielensä todettiin säilyneen täydellisenä, edelleen "punaisena ja pehmeänä" (jo tässä vaiheessa minua alkaa kuvottaa). Se, että osa ruumiista ei lahoa, on varma merkki pyhimysasemasta. Lisäkriteeriot vaihtelevat, joskus pitää olla näyttöä vähintään kahdesta todistetusta ihmeestä. Kun ihminen julistetaan pyhimykseksi, hänellä on usein jokin erikoisala - Pyhä Antton on kadonneiden tavaroiden suojelupyhimys. "Say a prayer to Saint Anthony", vastataan usein jos tuskittelee hävittäneensä jotain tärkeää.  En koskaan ole ihan varma, kuinka vakavissaan irlantilaiset ovat uskonasioitten kanssa.

Toissa viikolla kuitenkin Pyhä Anttoni tuli visiitille Irlantiin Italiasta. Siis se vainajasta otettu pienenpieni poskinahanpalanen ja kylkiluunsiru. Uutiskuvissa harras kirkkokansa kärsivällisesti jonotti tuntikausia, saadakseen suudella lasivitriiniä, joka kävi yhä suttuisemmaksi syljestä ja huulipunasta. Pelkästään Limerickissä jonottajia oli 10 000, Galway'ssä 30 000. Vitriini kiersi kuudessa suurimmassa kaupungissa. 

Luterilaiseksi kastettuun korvaani koko juttu kuulostaa hulvattomalta. Luterilaisuuteenhan kuuluu sisäistetty usko - mikään talismani tai ikoni ei sisällä ihmeitä tekeviä ominaisuuksia, eikä millään materiaalisella ole kuin symbolista merkitystä, ei edes ehtoollisella. Yksi katolilaisuuden peruspilareista taas on, että ehtoollisleipä ja -viini oikeasti  muuttuu Jeesuksen lihaksi ja vereksi sublimaation (papin taikasanan) avulla. Tätäkään en ole koskaan ymmärtänyt, siis että a) joku uskoo tämän ja b) että se olisi edes jotenkin tärkeää. Mitä vikaa symbolisessa rituaalissa?




Pyhä Antton siis fyysisesti matkusti Irlantiin. Tästä matkasta (jolle innoissani keksin uusiosanankin: pyhimyslogistiikka) kertovan artikkelin Irish Timesissä voi lukea täältä

Lyhennelmä suomeksi:
Pyhän Anttonin jäännökset säilöttiin alunperin pronssipatsaaseen valettuna, mutta sen kuljettaminen kävi liian vaikeaksi, kun se ei mahtunut lentokoneen laukkuhyllylle (80 kilon kanniskelu mahtoi myös olla vaivalloista) ja sille piti ostaa oma matkalippu. Jäännökset päätettiin laittaa erikseen pikku rasiaan, joka kulkee nyt papin käsimatkatavarassa. Itse patsas teetettiin puusta ja päällystettiin kullalla, joten se voidaan lähettää etukäteen kuriirikyydillä. Paikan päällä Irlannissa Anttoni matkustaa auton takapenkillä tiukasti turvavöihin sidottuna. 

Irlantilainen Veli Joe Fenton vannotti Irish Timesin haastattelijaa, että tämä mainitsisi auton (2012-vm. Ford Galaxy) olevan vain vuokralla - "emme me yleensä tällaisilla ajele". Takaronkkitilaa tarvittiin myös tuhansien rukouskirjeitten kuljettamiseen. Ne on suljettu kuoriin ja osoitettu Pyhälle Anttonille, joten niitä ei avata, vaan viedään pyhimyksen omaan hautakammioon Italiaan. Kun kammio täyttyy, siirretään vanhimmat rukouskirjeet pois ja poltetaan. (Ilmeisesti on olemassa jokin taivaallinen dead-line, jonka jälkeen rukousten voidaan katsoa olevan "out-of-date".) 

Papit eli Veljet olivat ilahtuneita kävijämääristä, sillä Irlannin katolista kirkkoa on koetellut skandaalivyöry toisensa jälkeen. Sen verran on rukouspyyntojä kuitenkin luettu, että papit tietävät mitä Anttonilta rukoillaan: terveyttä ja uskon lujuutta. Viime aikoina kuulemma yhä enemmän myös työpaikkoja.

- - -

Irlannin terveydenhuolto on jatkuvassa kriisissä, työttömiä on liki 15%, ja kokonaiset nuoret sukupolvet lähtevät ulkomaille töihin. Harvassa, jos missään mielenosoituksessa on Irlannissa ollut 30 000 marssijaa. Usko taivaallisiin voimiin on lujempi kuin siihen, että hallitus kallistaisi korvaansa mielenosoittajille.

Poskinahanpalassakin tuntuu olevan enemmän voimaa kuin hallituksen lupauksissa.